KOLUMNI Mitä meille kävi

0

Helsingin Sanomissa julkaistiin viime viikolla artikkeli, jossa käsiteltiin aikuisten hakeutumista ADHD-tutkimuksiin. Nuorten aikuisten ADHD-epäilyt ovat nimittäin kasvaneet räjähdysmäisesti, ja tilastoissa korostuvat etenkin naiset. Syy tähän on luultavasti se, että naisten ADHD tunnistetaan heikosti sekä se, että asiasta on viime vuosina alettu puhua enemmän.

Vaikea keskittyä ja organisoida arkea. Tavarat usein hukassa. Sotkua kotona. Ikävien asioiden viivyttelyä. Muun muassa näin kuvaavat nuoret aikuiset oireitaan, joiden perusteella tutkimuksiin on hakeuduttu.

Joillain lääkäriin hakeutuvilla on ADHD, joillain jotain muuta. Varmaa on, ettei kukaan mene vastaanotolle syyttä.

MYÖS psykiatrisiin sairauksiin haetaan entistä useammin apua. Yleinen arvio on, että noin 20 prosenttia suomalaisista sairastuu masennukseen jossain vaiheessa elämäänsä. Jos masennustilastojen päälle kasataan muut mielen sairaudet, prosentti kasvaa entisestään.

Epäilemättä diagnoosien määrä kasvaa siksi, että tietoisuus ja ymmärrys ovat lisääntyneet. On kuitenkin vaarallista takertua vain tähän. Jotain muutakin on tapahtunut.

On veikkailtu, että eri aikakausilla on oma epidemiansa. Ennen jylläsivät infektiotaudit, nyt ne on voitettu. Maatalousyhteiskunnassa hajosivat nivelet, ja nyt tietoyhteiskunnassa hajoaa mieli.

Psykiatriset diagnoosit eivät ole kiveen hakattuja vaan perustuvat ihmisten tekemiin määritelmiin. Esimerkiksi posttraumaattisen stressioireyhtymän diagnostiset kriteerit on laadittu Vietnamin sodan veteraanien oireiden pohjalta. Syömishäiriöt puolestaan jaotellaan yleisesti anoreksiaksi tai bulimiaksi, ja yksi anoreksiadiagnoosin kannalta olennainen tekijä on kuukautisten loppuminen. Ihminen janoaa nimeä kärsimykselleen, mutta diagnoosiviidakosta sitä ei aina löydy.

Syömishäiriöt ovat hyvä esimerkki psyykkisistä sairauksista, joissa korostuu käsitys, että on jonkinlainen ideaali, jota kohti pyrkiä, tässä tapauksessa tietynlainen keho. Tämän käsityksen takana taas on kokemus omasta huonommuudesta. Millaisia muita piirteitä liitetään ideaali-ihmiseen tänä aikana? Esimerkiksi sosiaalinen pärjäävyys, vuorovaikutustaidot, uutteruus. Millainen on ihminen, joka tähän ei kykene? Onko hän poikkeava ja häiriintynyt?

Kaikki eivät jaksa tässä vaatimusten jauhamossa, eivätkä he ole poikkeavia ja häiriintyneitä, jos eivät aina pärjää. Välillä sydäntä raastaa, kun puhutaan siitä, miten paljon rahaa yhteiskunta menettää sairauslomien takia. Emme me ole rahantekokoneita, me olemme tuntevia olentoja!

Saatuaan esimerkiksi ADHD-diagnoosin ihminen saattaa puuskahtaa: Ennen luulin olevani surkea typerys. Nyt tiedän, ettei vika olekaan minussa! Diagnoosi on epäilemättä helpotus, mutta sitäkin on hyvä pohtia, mitä tarkoittaa, kun sanoo vika.

JOKAINEN mielenterveyden häiriöistä tai esimerkiksi ADHD:sta kärsivä ansaitsee kaiken mahdollisen saatavilla olevan avun. Mutta jossain vaiheessa meidän pitää uskaltaa kysyä, kumpaa pitää alkaa muuttaa: ihmistä vaiko sitä maailmaa, jossa elämme.

Mira Kreivilä

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän