KOLUMNI Vasaraa ja lankoja

0

Ostin alkukeväästä kirpputorilta pellavamekon, joka oli hieman liian isoa kokoa mutta niin hyvän hintainen, että tartuin tarjoukseen. Ajattelin tuolloin osaavani kyllä pienentää vaatekappaletta hieman. Samalla saisin kätevästi paranneltua erään vanhan vaatteen istuvuutta ja siinä sivussa korjattua kolmannessa olevan reiän.

Itsevarmuuteni kostautui viimeistään siinä vaiheessa, kun nuppineula upposi sormenpäähän kolmatta kertaa.

Valmista kuitenkin tuli, vaikka projekti venyi kaksipäiväiseksi ja hain apua lopulta naapurin saumurin ääreltä.

Kevään ensimmäisten valonsäteiden heijastuttua parvekkeen likaisista laseista aloin haaveilla kunnon ulkokalusteista. Sopivan hintaisia ei kuitenkaan löytynyt, joten käännyin äitini ehdotuksesta tutkimaan kotivintin tarjontaa. Sopivat tuolit valikoituivat jo ensimmäisestä kasasta, ja pesulla sekä muutamalla kerroksella maalia ne ovat kuin uudet, parvekkeelle juuri täydelliset.

PELLAVAMEKKO ja parveketuolit ovat vain esimerkkejä siitä, mitä jo pienellä työllä voi saada aikaan. En ole koskaan pitänyt itseäni erityisemmin käsityöihmisenä, en tekstiili- enkä teknisellä puolella. En ala-asteella ajanut edes ompeluajokorttia, mutta niin vain mekko pieneni ilman sitäkin.

Etunani on kuitenkin ehdottomasti se, että olen saanut kasvaa kädentaitajien ympäröimänä. Villeimmätkin villasukkavisiot ja keppihevostallisuunnitelmat on aina toteutettu yksin tai yhdessä. Projektien valmistuessa opit ovat samalla siirtyneet eteenpäin.

Vielä lukiossakin sain ihailla ystävieni loihtimia penkkariasuja ja valmistujaismekkoja puhumattakaan viimeiset vuodet villinneistä unikkokuvioisista villasukista. Esikuvia on siis riittänyt.

PÄÄSIÄISLOMASTANI olin varannut yhden päivän serkkuni kanssa puuhailuun. Hän pyysi apua keppihevosen ompeluun, ja maanantaina sain saapua valmiiksi esiin kaivetun ompelukoneen ääreen.

Uusia keppihevosia valmistui lopulta kaksin kappalein, ja ensimmäinen pääsi koeratsastukselle jo ennen silmien tai korvien kiinnittämistä. Ilo oli molemminpuolista, kun itse pääsin kokeilemaan taitojeni ruosteisuutta ja serkku oppi samalla, miten hevosen pää saa muotonsa. Haluaisin ajatella, että tarjoamillani opeilla valmistuu tulevaisuudessa hevosia vaikka tallin täydeltä.

Usein ihmiset aliarvioivat sen, mihin oikeasti pystyvät. Siinä, missä lähes jokainen peruskoulusta valmistunut on opetellut nokkahuilun soiton alkeet, on meille opetettu myös kädentaitojen perusteet sahasta ja vasarasta neulaan ja lankaan. Niillä pääsee jo pitkälle.

Oona Tepponen

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän