Nyt se on sitten alkanut, opettajien lakko. Työn arvostuksen pitää näkyä myös palkkapussissa, painotetaan. Palkan riittävyys – tai kohtuullisuus – on keskiössä myös hoitoalan lakoissa. Hoitoalan kamppailua seuratessa pohdin, minne jää keskustelu työolojen kohentamisesta. Aineenopettajan töitä olen tehnyt vasta vähän aikaa, mutta mitä tulee palkkakeskusteluun, niin minä kyllä lähtisin opettajien työoloissa muuttamaan jotain aivan muuta kuin palkkaa.
Aloittaisin kysymyksestä: Mikä minun työni on? Nimittäin nykyään koko työnkuva on täynnä erilaista silppua, jota on vain jostain tullut ja jota pitää hallita.
Mitä kaikkea meidän työhömme sitten kuuluu? Ainakin me olemme digitukia, koska paperiset kirjat ja kynät alkavat olla vanhanaikaisia, eikä ruutuja voi olla koskaan liikaa. Olemme tukipilareita oireileville nuorille, koska psykiatrinen apu on liian kaukana, ongelmat kuitenkin siinä arjessa. Kasvatusvastuukin meillä on lisääntynyt, ja jos emme onnistu tehtävässämme, olemme myös syntipukkeja.
Mutta entä se opettaminen?
Mielelläni olen tukipilari, ja läheisenä aikuisena tietysti myös tavallaan kasvatan. Koulukiusaamiseen täytyy puuttua, mutta jos puuttuisin täysin voimin, en ehtisi tehdä enää mitään muuta, en opettaa enkä varsinkaan ratkoa digiongelmia, kun taas jonkun tabletti on jumissa. Minulla ei ole ratkaisua oppilaiden pahoinvointiin, mutta kenellä on, ja missä se joku on, ja miten sinne pääsee?
Yhä enenevissä määrin havaitsen sitäkin, miten sekä koulua että omaa oppiainettani täytyy puolustella. Vastailla kysymyksiin siitä, miksi tätäkin kuraa (sanaa kaunisteltu) pitää tehdä ja miten tällaista voi vaatia. En jaksa käydä näitä keskusteluja enää. Viime aikoina on keskusteltu siitä, että koulussa pitäisi vähentää jatkuvaa arviointia ja numeroiden lätkimistä. Ajatus ei ole huono, mutta siihenkään tämä ei saa mennä, ettei mitään saa vaatia. Rimaa kun ei voida laskea loputtomiin.
Lukutaidon heikkeneminen näkyy jo konkreettisesti koulujen arjessa, eikä se tähän jää. Välillä pitää olla kädestä pitäen auttamassa, koska lukeminen ei suju, ei liioin tekstin tuottaminen. Tietoa kotitehtäviin ei osata etsiä, vaikka Google on koko ajan taskussa.
Samaan aikaan, kun pitelen kynää yhden oppilaan kädessä, jäävät huomiotta ne oppilaat, jotka haluaisivat opiskella. Tai ne, jotka kaipaavat huomiota, mutta jotka jäävät sitä aina paitsi. Toivottavasti joku ehtii kysyä heiltäkin, mitä kuuluu, sillä minä en ehdi.
Toisaalta nuoriakaan ei voi täysin syyttää. He elävät tässä samassa sirpaleisessa maailmassa, jossa elävät opettajatkin. Yksi ysiluokkalainen tyttö tokaisi minulle kerran, että ikään kuin hän olisi menossa kolme vuotta kestäviin pääsykokeisiin – nyt, kun korkeakouluihin pyritään pelkällä ylioppilastodistuksella. Ehkä hänkin, niin kuin monet muutkin nuoret, valmistuu lukiosta sairauslomalle.
Minun mielestäni ratkaisu tässä olisi jokin muu kuin parempi palkka.
Mira Kreivilä