KOLUMNI Mitä päätän muistaa?

0
Hellacopters esiintyi Ruisrockissa vuonna 2001, muistellaan kolumnissa. KUVA LL Arkisto/TS/Saara Pelkonen

Korviahuumaava puheensorina taukoaa, kun ensimmäiset tahdit rämähtävät ilmoille. Tutut kitarakuviot saavat oitis hytkymään. Keikkavalot välkkyvät silmään.

Alkaa hymyilyttää. Varovasti kurkistan muita.

Keväisenä huhtikuun arki-iltana Jyväskylän Lutakko on täynnä ihmisiä ja ihan samoin hymyilevät muutkin (paitsi yksi, mutta hänestä lisää myöhemmin).

Musta rokkiluola on täpötäynnä. Ruotsalainen Hellacopters on lauteilla eikä anna armoa. Paljon ennen viimeistä encorea jalat jo sattuvat ja hiki valuu selkää pitkin. Ihmiset hilluvat hulluina ja hymyillen.

Ensimmäinen ikinä keikkakokemus Lutakossa tapahtui pari vuotta aiottua myöhemmin. Liput olivat joululahja puolisolle, mutta keikka ehdittiin peruuttaa jo useaan kertaan, kiitos koronan ja kokoontumisrajoitusten.

Viides kerta toden sanoi.

Kannatti odottaa. Bändi on tullut nähtyä niin Ruisrockissa kuin muutamassa muussakin paikassa parin vuosikymmenen aikana ja energialataus on aina yhtä kova. Uuden levyn arviossa ( Helsingin Sanomat 29.3.) tosin luonnehdittiin, että vaikka riffit ja melodiat ovat hyviä, ”paluulevy on kuin nousu­humalassa oleva baarikaveri, joka kertoo saman tarinan kymmenennettä kertaa”.

Jos tarina on hyvä, niin miksei.

Pari tarinaa on itsellekin keikoilta jäänyt. Kuten miksaaja, joka konttasi hakemassa kaikkien piuhojen joukosta sitä soiton mykistänytttä yksilöä. Samaisen Tampereen keikan narikkajonossa eräs kuuluisa kotimainen muusikko yritti itkupotkuraivaria, kun (ehkä) naisystävää ei näkynyt. Ovesta lähtiessäni oli juuri alkamassa ”ettekö tiedä kuka olen” -osuus.

Niin, entä se yksi, joka ei tällä keikalla hymyillyt.

Tämän noin kolmekymppisen miehen silmät seisoivat päässä jo keikan alussa. Oli kuntohuippu ajoittunut vissiin vähän väärin…

Hän oli vieläpä rakentelemassa reipasta ylikuntoa. Hän huojui ja huojui ja oli ilmeisesti itsekin jollakin tasolla tiedostanut tasapaino-ongelmansa, sillä hän tuijotti tiukasti pitelemiään tuoppeja kuin Klonkku aarrettaan.

Ällistyttävän taitavasti hän kompensoi jalkojensa kyvyttömyyttä pitää muu ruoto suorassa – vatupassina hänellä näytti olevan nämä tuopit, joiden nestepinnan kaltevuus ehkä kertoi hänelle, miten mutkia kroppaansa.

Muodikkaasti hän käytti myös ”vertaistukea”, eli siis nojaili meihin muihin ja ryhtyi tietenkin uhittelemaan, kun eräs mies hieman siirsi häntä sivuun. Siirtäjän hentoinen tyttöystävä oli jo uhkaavasti taipunut vinoon nojailijan tukeuduttua yllättäen ja pyytämättä häneen.

Tällaista elävän musiikin kokeminen on, mietin hikisenä. Olin jo melkein unohtanut.

Toki myös sen, miltä tuntuu kun ”kaikki” muut yleisössä ovat itseä pidempiä. Myöhemmin esimerkiksi kuulin, että kitaristi Dregenillä oli kipsi jalassa.

Kati Uusitalo

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän