KOLUMNI Yhdestä r:stä kiinni

0
Kuvituskuva, TS-arkisto, Somero-lehti

”Kun sinä olet tuollainen kympin tyttö, niin pidätkö sinä seiskan ja kasin tyttöjä surkeina luusereina?”
Tämä kysymys esitettiin toimittaja-kirjailija Eeva Kolulle, kun hän oli vieraana kympin tyttöjä käsitelleessä podcastissa. Uupumusta käsittelevässä teoksessaan Korkeintaan vähän väsynyt Kolu kuvaa, miten vaikeaa kysymykseen oli vastata.
Eivät tietenkään!
Hän itse oli surkea luuseri. Ja ollakseen samanarvoinen kuin muut – ne seiskan oppilaat – hänen oli oltava täydellinen. Suoritettava vielä kovemmin.
Tänään liuta Kolun kaltaisia kympin tyttöjä saa lukuvuoden päättötodistuksen kouraansa. Osa huokaisee helpotuksesta. Osa menee vessaan itkemään, kun jostain aineesta tulikin todistukseen vain ysi. Hävettää. Surettaa. Voiko tätä epäonnistumista koskaan saada anteeksi?
Mitä sanapari kympin tyttö pitää sisällään? Kympin tyttö on säyseä lettipää, joka ottaa kaiken vähän liian vakavasti ja on ehkä hivenen takakireä. Hänen arvellaan mielessään arvostelevan huonompiaan, vaikka todellisuus on päinvastainen.
Voi olla, että perheenjäsenet vähän naureskelevat kympin tytölleen, kun ysi kaataa maailman, ja onhan tämä reaktio tavallaan ymmärrettävä. Tytön kokemat tunteet ovat silti hänelle itselleen aitoja.
Muistan pahan mieleni yhdeltä yläkoulun syksyltä, kun sanakokeessa olin tehnyt virheen. Olin kirjoittanut sanan yllätys väärin: suprise, kun oikea kirjoitusasu on surprise. Minua ei lohduttanut edes se, että ensimmäinen r ei edes äänny koko sanassa. Mutta mikä minua sitten olisi lohduttanut?
Kyse ei ole puuttuvasta r:stä eikä miinusmerkistä kympin perässä. Kysymys on jostain paljon monimutkaisemmasta. Omanarvontunteesta. Jokainen ihminen tarvitsee hyväksyntää, ja jos ei sitä muutoin saa, se on keinolla millä hyvänsä ansaittava. Vaikka terveys menisi. Mutta vaikka riittäisikin muille, riittääkö koskaan itselleen?
Suorittaa voi monella rintamalla. Voi koulun lisäksi kilpailla urheilussa, vinguttaa viulua ja käydä espanjan alkeiskurssilla ja yrittää samalla todistaa koulukavereille, ettei ole se takakireä hikipinko, joka ajattelee yhtä r:ää.
Se on eräänlaista aitajuoksua. Vielä tämä historiankoe, vielä tämä äikän essee, vielä tämä biologian tutkielma. Vielä se ratkaiseva korismatsi, hopea on häpeä. Sitten helpottaa.
Sitten on kaikkein vaikein laji; siinä lajissa ei jaeta numeroita tai mitaleja. Se laji on ihmissuhteet. Virheitä ei sallita; muutoin muut lakkaavat rakastamasta. Silloin, kuten Eeva Kolu kirjoittaa, ihminen ”vääntää itsensä mutkalle sopiakseen siihen tilaan, jonka muut antavat”.
Mitä nyt haluan sanoa kaikille numerojaan sureville oppilaille? Arvosanoilla on hyvin vähän merkitystä tulevaisuuden kannalta, mutta vielä tärkeämpää on tämä: teidän ihmisarvonne ei koskaan ole kiinni koulunumeroista tai mistään muustakaan suorituksesta. Ei koskaan.
Ja: rentouttavaa kesälomaa!

Mira Kreivilä

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän