MEILTÄ MAAILMALLE Sami Kiiski, äänen palkkasoturi

0
Äänet kunnossa Sveitsissä.

LOIMAA, INKOO Vaikka Sami Kiiski voitti toukokuun alussa pidetyssä Jussi-gaalassa Suomen elokuva-alan ehkä himotuimman, tai ainakin kuuluisimman palkinnon, hän sanoo arkensa olevan edelleen samanlaista.

– Tosin kavereiden naljailu on pikkuisen lisääntynyt, mutta muuten herään aamuisin samalla tavalla töihin kuin ennenkin.

Hän nappasi pystin yhdessä kollegansa Heikki Kossin kanssa parhaasta äänisuunnittelusta Teemu Nikin käsikirjoittamasta ja ohjaamasta elokuvasta Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia. Kun Kiiski kuuli ehdokkuudestaan, hän ei kirjoittanut puhetta valmiiksi vaan päätti luottaa muistiinsa.

– Minun piti kiittää kolmea tahoa, mutta yhtäkään en muistanut enää siinä vaiheessa, hän naurahtaa.

Tarkoitus oli ensinnäkin kiittää vaimoa Sari Kiiskiä, joka on ollut mahtavana tukena ja kumppanina jo yli 30 vuoden ajan. Lisäksi Kiiski halusi lähettää kiitoksen sanat nykyiselle kotikaupungilleen Inkoolle sen yrittäjäystävällisyydestä. Kolmas kiitos piti tulla Loimaan suunnalle, missä ovat Kiiskin juuret.

– Sieltä sain hyvät lähtökohdat elämälle, ja tiedän, että moni muukin, jonka kanssa olen aikanaan sotaleikkejä leikkinyt, on tehnyt upean ja näyttävän uran.

Vuonna 1966 syntynyt Sami Kiiski asui ensimmäiset vuotensa Forssassa, josta perhe muutti isän työn perässä ennen pojan kouluikää Loimaalle. Lapsuuttaan hän muistelee lämpimästi, sillä Vesikosken ammattikoulun rivitalon pihapiirissä riitti leikkikavereita.

– Silloin leikittiin olympialaisia ja pelattiin jalkapalloa nappulaliigassa.

Perheen muuttaessa Hirvikoskelle mukaan tulivat lentopallo ja partio. Ääneen liittyvät ensimmäiset testailunsa Kiiski teki varhaisteininä ystävänsä Jyrki Jaatisen kanssa.

– Heillä ollessamme leikimme vanhalla kelanauhurilla hidastaen ja nopeuttaen ääniä. Teimme lyhyitä, hupaisia kuunnelmanpätkiä omilla muunnelluilla puheäänillämme.

Myöhemmin kiinnostus ääniasioihin alkoi syvetä, kun Kiiski aloitti ensimmäiset bändikokeilunsa laulajana. Hänen muutettuaan Porin kautta Hämeenlinnaan laulaminen vaihtui punkyhtye Pyhäkoulussa bassoon ja pian myös kitaraan.

Hämeenlinnassa asuessaan Kiiski kertoo käyneensä itsensä kanssa vakavan keskustelun siitä, mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä. Siihen mennessä kesken oli jäänyt Loimaalla lukio ja Porissa ammattikoulun automaatioasennuslinja.

– Minua kiinnosti eniten musiikkiäänitys ja studiotyöskentely. Ainut paikka, jossa sitä pystyi silloin opiskelemaan, oli Helsingin taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitos.

Kun Kiiski sitten kirjoitti Hämeenlinnan iltalukiosta ylioppilaaksi vuonna 1988, hän pääsi opiskelemaan äänilinjalle heti ensimmäisellä yrittämällä.

– Päästessäni sisään en heti tajunnut, miten hyvä tuuri minulla oli käynyt. Se oli silloin yksi vaikeimmista aloista saada opiskelupaikka.

Jo opiskeluaikana Sami Kiiski pääsi töihin helsinkiläiseen Studio 303:een, jossa hän teki musiikkiäänittäjän töitä kymmenisen vuotta. Sen jälkeen tie vei mainosalalle, jossa hän viihtyi äänisuunnittelijana vuosina 1997–2009.

– Tein tuhansia mainoksia sinä aikana, ja se oli oikea äänisuunnittelun korkeakoulu, hän toteaa ja kehuu työn olleen siinä mielessä mielenkiintoista, että projektit vaihtuivat nopeassa tahdissa.

Haaveena oli kuitenkin päästä jonain päivänä tekemään pitkiä elokuvia. Ennen näiden haaveiden toteutumista, oli kuitenkin toisen haaveen vuoro, kun Kiiski perusti vuonna 2010 oman Äänipää-nimisen yrityksensä yhdessä mainoselokuvaohjaaja Tuomas Salmisen kanssa.

– Hän lähti mukaan ikään kuin enkelisijoittajaksi, jotta sain yrityksen käyntiin. Muutaman vuoden päästä pystyin ostamaan hänet ulos.

Aluksi Kiiski teki jo tutuksi tullutta mainontaa, mutta vähitellen alkoi tulla yhä pidempiä juttuja.

– Huomasin silloin, että pystyn ja kykenen tekemään myös pitkäjänteisempää työtä. Kun mainoksen tekeminen kestää yhdestä kolmeen päivään, elokuvan parissa menee äkkiä kolmekin kuukautta.

Elokuvan äänimaailmaa rakennettaessa äänimies ei suinkaan seiso lavasteissa nauhoittelemassa sopivia ääniä, vaan elokuva tulee valmiiksi leikattuna Kiiskin työpöydälle. Ensimmäinen työ on putsata kaikki mahdolliset kilinät ja kolinat dialogin päältä pois. Sen jälkeen ruvetaan tekemään äänimaailmaa siihen ympärille.

– Ihminen ei koe ääntä tietoisesti, vaan hänet vedetään sen avulla huomaamattomasti mukaan elokuvan kohtausten tunnelmaan, hän selvittää ja antaa esimerkin siitä, miten vaikkapa yksinäisyyttä voi kuvata.

– Joku voi kävellä laajassa kuvassa hiukan laahustaen. Kun siitä jätetään askeleen äänet pois ja laitetaan tilalle tuulta ja kaukana kuuluvia ääniä, syntyy vaikutelma, että elämää on ympärillä, mutta jossain kaukana.

Kiiskin mukaan tylsin tapa sävyttää tunnelmaa on musiikki, ja esimerkiksi Jussi-palkinnon tuomassa elokuvassa sitä ei käytetty kuin sen verran, mitä elokuvan juoni vaati. Muuten tarina on rakennettu äänimaailmaltaan mahdollisimman aidoksi sokean ihmisen kannalta.

– Halusimme näin kunnioittaa myös oikeassa elämässä sokeutuneen päänäyttelijän Petri Poikolaisen kokemusta tästä maailmasta.

Vaikka Kiiski työstääkin tällä hetkellä kahta pitkää elokuvaa, hän pitää itseään ennen kaikkea äänen palkkasoturina, joka tekee sitä, mitä kulloinkin tarjotaan. Tärkeää hänelle on työssään, että tarina puhuttelee jollain tavalla.

– Kun sitä rakastaa, silloin on halukas ylittämään rutiinisuorituksen ja tekemään ylimääräisiä asioita.

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän