KOLUMNI Mitä korkeakouluopiskelijoille kuuluu?

0

Korkeakouluopiskelijoiden arki pyörii pitkälti korkeakoulun ympärillä. Ihmekös tuo, kun siellä opiskelee. Pitkän etäopetuksen jälkeen opiskelijat ovat vihdoin päässeet takaisin luentosaleihin ja se, jos mikä, vasta on ollut mukavaa.

Korkeakouluopiskelijoiden hyvinvointi on kuitenkin ollut kuuma peruna jo jonkin aikaa. Lähinnä siksi, että nuoret aikuiset ovat loppuunpalaneita jo ennen kuin siirtyvät korkeakoulusta työelämään. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS) vastaanotolle saa odotella useita kuukausia, ennen kuin saa apua esimerkiksi työuupumukseen, masennukseen tai muihin mielenterveysongelmiin. YTHS paukuttelee ennätyksiä siinä, kuinka monta opiskelijaa hakeutuu hoidon tarpeen arviointiin kuukaudessa.

Opiskelijoiden jaksamisesta on keskustelu jo ennen koronaa, mutta korona on lähinnä vain pahentanut tilannetta. Koronan tuoma etäopetus on ollut joillekin pelastava tekijä, mutta monille se on ollut raskasta aikaa.

Monille on ollut raskasta kyyhöttää kotona tietokoneen ääressä ilman minkäänlaista oikeaa kontaktia opiskelutovereihin. Erityisen hankala tilanne on ollut niille, jotka ovat aloittaneet opintonsa koronan aikana, sillä integroituminen yhteisöön on ollut erittäin hankalaa.

Olen koronafuksi. Se tarkoittaa sitä, että aloitin opintoni Turun yliopistossa syyskuussa 2020 ja opinnoistani ensimmäiset puolitoista vuotta menivät siihen, että istuin yksiössäni tietokoneen äärellä enkä saanut minkäänlaista yhteyttä kehenkään yliopistolta. Opettajat jäivät etäisiksi, puhumattakaan opiskelutovereista.

Sain ensimmäiset ystäväni yliopistolta alle vuosi sitten, vaikka olen opiskellut kaksi vuotta. Olen tässä tilanteessa vielä onnekas, sillä moni ei edelleenkään koronan vuoksi ole saanut luotua ihmissuhteita opiskelutovereihinsa.

YTHS on siis ollut aivan tukossa korona-aikana. Itse olen pahimmillaan odottanut pääsyä hoidon tarpeen arviointiin kolme kuukautta, moni ystäväni vielä sitäkin pidempään.

Huolestuttavaa opiskelijoiden jaksaminen on ennen kaikkea siksi, että näistä ihmisistä pitäisi joskus tulla työkykyisiä. Se toki vaatii yliopistosta valmistumisen, mutta monen kohdalla myös mielenterveyskuntoutusta.

Tsemppipuheet koronan keskellä tuntuivat aluksi kivoilta ja siltä, että meidän olemassaolomme muistettiin. Ne myös antoivat toivoa siitä, että tilanteellemme tehtäisiin pian jotakin ja otettaisiin tosissaan se, että tuhannet nuoret aikuiset kärsivät. Lopulta tsemppipuheet alkoivat tuntua kädenlämpöisiltä muistutuksilta siitä, että on pakko jaksaa. Vaihtoehtoja ei ole.

Tsemppipuheet jaksamisesta turhauttivat monia opiskelijoita. Miksei ratkaisua keksitty, jos ollaan huolissaan ja halutaan, että nuoret aikuiset jaksavat? Miksei kukaan ole niin huolestunut, että yrittäisi tehdä asialle jotakin? Miksi opiskelijat on jätetty oman onnensa nojaan jaksamisen kanssa?

Jenna Pihlajasaari

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän