Sain tämän kolumnin otsikon mieleeni mukamas loimaalaisena sanontana. Hyvin lyhyen tutkailun jälkeen sitä käytetään erään forssalaisen lehden menovinkkien otsikkona, mutta sen kirjoitusasu oli sen verran omituisen näköinen, että pitäydyn alkuperäisessä ajatuksessani.
Aina tietyin väliajoin saan kuulla tuota otsikon toivomusta – tai jotain sen tapaista, millai nyt täällä pruukataankaan sanoa. Joskus tämän tilalle töksäytetään, että ”ei ole sinuakaan taas näkynyt”. Olen reagoinut näihin syyllistävimpiin tilanteisiin kasvattamalla kyläilyväliä entisestään, koska se ei ole tuntunut riippuvaiselta kyläilytaajuudesta. Mieluummin sen kuulee joka toinen kuukausi kuin viikoittain.
Lapsena isän seurassa sai poikkeilla sukulaisilla, tutuilla, naapureissa ja ihan vaan matkan varrella sijainneissa torpissa jopa tuskastumiseen asti. Omena on pudonnut ehkä hieman kauaksi puusta tämän tavan noudattamisessa, sillä en ole kasvanut kovinkaan aktiiviseksi kyläilijäksi. Kyläilykokemukset kyllä ovat järjestään positiivisia.
Ehkä en vaan ole valmis ottamaan yksin täyttä vastuuta näkemisien tai kyläilyjen järjestämisestä.
Viime viikonloppuna sattumalta kävin serkkupoikaa morjestamassa pitkästä aikaa. Nyt kun hän oli palannut järkiinsä ja muuttanut takaisin tänne lähistölle. J. Karjalainen lauloi aikanaan että ”Ehkä mennään Turkkuseen, kaadetaan viinaa kurkkuseen. On kaikki niin kuin ennenkin”. Kaikki tosiaan oli kuten ennenkin.
Viinan jätin kyllä väliin, mutta muuten olin jälleen mahtava vieras. Kyyditsin serkun Ikeaan, kasasin hänen avustuksellaan uuden tv-tason, join oluet jääkaapista, koeajoin asunnon saunan, tein helpot sudokut, ihmettelin citykettuja ja kiroilin keskellä yötä kovaäänisesti, kun virtuaalitodellisuudessa pyssymiehet hyppelivät silmille. Mikään ei oikeastaan ollut taaskaan muuttunut. Vatsat oli ehkä molemmilla taas kasvaneet sitten viime näkemän, mutta ne nyt kasvavat ja kutistuvat näkemättäkin.
Viikonlopun positiivisen kokemuksen pohjalta aloin miettimään, että pitäisikö sitä sitten kuitenkin poikkeilla ihmisten luona enemmän ja miten sellaisen saisi ihan tavaksi?
Eräs tuttavani on muutamana vuonna osallistunut kovinkin sitovalta vaikuttavaan retkihaasteeseen, jossa tehdään erilaisin avainsanoin varustettuja retkiä joka viikko. Olisikohan jonkinlainen kyläilyhaaste sitten se minun juttuni? 52 kyläilyä vuodessa kuulostaa ihan tähtitieteelliseltä määrältä, mutta on niitä kyläilyni arvoisia ihmisiäkin aika runsaasti.
Jos nyt ilman paineita vaikka tammikuussa aloittaisin viikoittaisen kyläilyhaasteen noudattamisen, niin pikaisella mietinnällä saattaisin kolkutella jonkun naapurin ovea jo ennen vappua.
Sukulaisia voi nähdä taas sitten syksymmällä.
Kalle Rajala