Jos kaikki meni kuten piti, tätä lukiessasi parantelen tuliterää polveani. Sitä tietää tulleensa tiettyyn ikään, kun villeimmissä päiväunissa siintää uusi tekonivel. Mutta palataanpa hetkeksi tapahtumiin kolme vuotta sitten.
Kesäpäivä 2019. Loimaalainen kirpputori, jonka nimeen sisältyy myös saparohäntäinen eläin. Pieni, vanha nainen sisälläni on aina rakastanut antiikkia. Ostin ensimmäisen putkiradioni 80-luvulla ollessani yläasteella, koska se vain oli niin kaunis. Vanha esine kertoo tarinaa ja tämä pöytä suorastaan rönsyili niitä. Katse osui siniseen, vinyylikantiseen kirjaan. Kultainen solki kertoi kätketyistä salaisuuksista. Avasin varovasti ensimmäisen sivun, silmäilin rivejä. Sivujen väleistä löytyi valokuvia, kuivattuja kukkia. Paljon tekstiä. Laskin kirjan kädestäni takaisin pöytään.
Vaan jokin jäi vaivaamaan. Palasin takaisin, nostin kirjan koriini. Siitä käynnistyi tarina, joka hetkellisesti tuntui jopa elämää suuremmalta. Kotona käperryin peiton alle ja aloin selaamaan sivuja. Noin vartissa olin täysin uppoutunut teini-ikäisen Katin elämään vuoden 1967 Helsingissä.
Elettiin huoletonta 13-vuotiaan tytön elämää. Tavattiin ystäviä, vilkuiltiin poikia, hengailtiin. Potkittiin palloa Hesperian kentällä, kirjoiteltiin unelmia päiväkirjaan. Eräs poika esiintyy kirjoituksissa usein, kirjan välistä löytyi myös kuva pojasta nojailemassa uuteen polkupyöräänsä. Jokaisen kirjoituksen lopussa toivoteltiin hyvät yöt mm. perheen koiralle ja mysteerimielitietylle. Mökkeiltiin, kestittiin vieraita ja vietettiin yhdessä aikaa. Perheen elintaso oli selkeästi hippasen korkeampi, isä matkusteli työkseen aina ulkomailla asti. Eräälle aukeamalle oli liimattu ruutupaperi, jossa oli paljon nimikirjoituksia. Yläkulmassa teksti “Hullu Suomi” ja viereen kirjoitettu “Tässä ovat nimikirjoitukset. Otin myös Esko Salmisesta, Jukka Virtasesta ja Spedestä kuvan.”
Aloin päästä sisään Katin elämään. Mitä oli tapahtunut, oliko Kati elossa? Facebookin kautta löysin ryhmän ja ryhmästä ihmisen, joka pyyteettömästi alkoi selvittämään tapausta. Heittelimme viestejä toisillemme, kerroin lisää yksityiskohtia ja hän, mitä oli saanut selville. Ja niinhän siinä kävi, mahdoton muuttui mahdolliseksi. Päiväkirja löytyi siis 26.8.2019. Seuraavana päivänä käynnistyi selvittelytyö, ensimmäinen viesti on lähetetty kello 12.35 ja kello 16.09 minulla oli jo tarvittavat tiedot.
Otetaanpa vähän taaksepäin. Joskus oikeat ihmiset kohtaavat ja suuret sattumat ratkaisevat loput. Kutsun selvitystyön tehnyttä ihmistä kaikella rakkaudella Myyräksi. Selvisi, että päiväkirjan kirjoittajan pikkusisko oli työskennellyt taannoin SPR:n lähetettynä työntekijänä ja Myyrällä sattui myös olemaan ystävä samoissa tehtävissä. Mikä jo sinänsä oli uskomatonta, sillä itse en ainakaan tunne yhtään SPR:n lähetettyä työntekijää. Myyrän ystävä selvitteli asioita, ja hetkeä myöhemmin minulla oli Katin pikkusiskon Eevan puhelinnumero. Olihan se hiukan hämmentävä puhelu “Anette Loimaalta moi! Mulla taitaa olla sun isosiskon päiväkirja. Joo, tosiaan vuodelta 1967. Voitaisko tavata?”
Voitiinhan me. Tällainen tilanne vaatii henkilökohtaisen tapaamisen, posti ei ollut vaihtoehto.
Syyskuun tokana päivänä 2019 Helsingin Hakaniemessä tapasivat toisensa kolme hämmentynyttä naista; minä, tyttäreni Elli ja Katin pikkusisko Eeva. Olihan se outo tilanne. Päiväkirja näytti hämärästi tutulta – Kati muisti nähneensä sen siskollaan joskus silloin, kauan sitten. Eeva oli menossa tapaamaan siskoaan Itävaltaan, jossa tämä nykyään asui. Päiväkirja kulkisi mukana ja tarkoitus oli heti sopivan hetken tullen avata pullollinen hyvää viiniä ja palata nuoren Katin ajatuksiin kesällä 1967.
Mitä oli tapahtunut? Miksi päiväkirja oli kirpputorin pöydässä?
Katin ja Eevan äidin kuoltua kodin irtaimisto oli myyty ja tytöt olivat ottaneet mukaansa vain joitain juttuja. Päiväkirja on mennyt mukana siinä kaupassa. Monien mutkien kautta se kulkeutui Loimaalle tullakseen löydetyksi ja palatakseen takaisin kotiin yli puolen vuosisadan reissun jälkeen. Ja se isän työ. Isä oli erään suuren automerkin Suomen toimitusjohtaja. Ruutupaperi nimikirjoituksineen koski Pähkähullu Suomi -nimisen elokuvan kuvauksia. Kuvausporukka kuvasi lähellä heidän kesäasuntoaan, ja isä kutsui mielellään ihmisiä kotiinsa kestittäväksi – niin myös Speden kuvausporukan, joka oli heillä tuttu näky. Ja Eeva. Eeva on ihana. Suurella sydämellä varustettu ja täysin työlleen ja perheelleen omistautunut. Eevan voi ajoittain bongata SPR:n mainoksesta, jossa värikäs ja hymyilevä nainen kertoo työstään kätilönä eri puolilla maapalloa.
Elämä on täynnä tarinoita, jotka odottavat tullakseen kuulluksi. Tällä kertaa kohteena on pinkka valokuvia. Ehkä nekin löytävät takaisin kotiin, jos niin on tarkoitettu.
Anette Pakarinen
kosmetologi