Enpä olisi ikinä uskonut, että minusta tulisi joskus henkilö, joka on koukussa netin hauskoihin eläinvideoihin. Niin siinä sitten vaan kuitenkin kävi, ja nyt Instagramini on täynnä lähes pelkästään lyhyitä videoita possuista, jotka tekevät jotain, joka syystä tai toisesta on niin tärkeää, että se on pitänyt kuvata ja julkaista.
Kaikki alkoi videosta, joka tuli virtaani sattumalta. Siinä pieni possu seisoi vesimelonin päällä ja tonki sisuksia kärsällään. Se oli porttihuumeeni. Paluuta ei ollut. Algoritmit saivat minut satimeen. Vesimelonipossu oli kuin kani, joka houkutteli minut ensin koloonsa ja sitten uuteen maailmaan. Nyt seuraan päivittäin maailman inhimillistetyimmän tokiolaisen prinsessapossun elämää, northcarolinalaisia rescue-possuja ja heidän edesottamuksiaan sekä puertoricolaista pariskuntaa, joiden ei-niin-minikokoinen sika nukkuu samassa sängyssä kaksikon välissä.
Yhtenä iltana puolisoni huomautti, että hei sä puhut välillä noista possuista kuin ne olisivat jotain perheenjäseniä. Olin sitä ennen selostanut tarkasti, miten Hannah-niminen rescue-sika oli repinyt vihaisena sohvansa täytteet ulos ja nyt kiukutteli, kun sohva vietiin pois.
Japanilaisella prinsessapossulla on paha purentavika ja aivan ylisuuret hampaat pieneen suuhun. Nyt hampaat ovat alkaneet putoilla, ja hammaskeiju käy vaihtamassa hampaat tähden muotoon leikatuihin kiivinpaloihin. ”Kato nyt siltä lähti toinen kulmahammas, enää kaksi isoa hammasta jäljellä!” Sitten tapitan into piukassa, kun prinsessapossu saa vaihdossa pari palaa kiiviä, joiden muotoon ei juuri kiinnitä huomiota vaan pistelee hedelmänpalat tyytyväisenä suuhunsa ja maiskauttaa päälle.
Dublinilaisessa possukodissa oli syntynyt possuvauvoja. Katsoin ”imetysliveä” uppoutuneena ja onnellisena enkä edes ajatellut, että ajan voisi käyttää jotenkin paremminkin. Koska ei voi.
Se todellisuus, joita possuista välitetään someen, on tietenkin eri kuin se, jota possujen kanssa eletään. Se kävi selväksi viimeistään Suomen Minipossuyhdistyksen (kyllä, Suomessa on Minipossuyhdistys) sivuilta, kun selvitin, voiko minipossun ottaa kerrostaloasuntoon. (Voi, mutta sitten pitää varautua siihen, että huonekasvien mullat levitetään lattialle ja jokainen lattialista tutkitaan kärsällä tarkoin.) Mutta en välitä siitäkään. Possukupla on turvapaikka, se on tauko, jonka olen tilanteessa kuin tilanteessa ansainnut.
Mutta jos jotain syvempää filosofiaa possuvideoista haluaa hakea, niin ehkä sen, että yksinkertaisista asioista voi elämässä saada iloa. Yhdessä videossa possu oli varastanut emäntänsä kaapista röyhelömekon ja kuljetti sitä tyytyväisenä ympäri asuntoa. Samasta possusta oli video, jossa hän kerta toisensa jälkeen testasi, irtoavatko verhot, jos niitä tarpeeksi tarmokkaasti kiskoo. Mikä määrä uteliaisuutta! Kunpa tuo uteliaisuus jäisi minuunkin.
Tai sitten tämä lapsellinen riemu. Eilen esimerkiksi hihkaisin puolisolleni: ”Hei arvaa mitä, Pinky sai itse jääkaapin oven auki ja varasti kokonaisen sellerin!” Mitä siihen voi sanoa? Juttuhan teki sekä Pinkyn että minut onnelliseksi.
Mira Kreivilä