KOLUMNI Vähän vielä pärinää

0
Elmeri Lehtonen ja Daniel Järvinen kulkevat nykyään kumirenkailla, joita pyörittää polttomoottori. He kertoivat moposuoraan liittyvästä haavestaan Loimaan Lehdessä viime viikolla.

Huhtikuun 10. päivä oli suuri päivä. Se oli se maanantai, jona marssin katsastuskonttorille ja suoritin mopokortin. Kerrasta läpi, jes! Olin 15 vuotta ja yhden päivän vanha, kun elämässäni kääntyi uusi sivu.

Tallissa odotti enduromopo, jonka ajoa olin harjoitellut pihalla. Sitä en muista, mihin ensimmäiset kortilliset ajoreissuni suuntautuivat. Kilometrejä kuitenkin kertyi kesän aikana, se on varmaa. Mopolla kokoonnuttiin milloin minnekin, ehkä paistamaan makkaraa tai ihan vain räkimään maahan ja sitten vaihdettiin paikkaa. Poliiseja pelättiin, mutta jostain syystä koppalakit onnistuivat pysäyttämään aina porukasta sen yhden, jonka mopo oli täysin vakio.

Ysiluokan päätösjuhlassa sääriäni koristivat tyylikkäät sidostaitteet, koska olin hieman aiemmin kaatunut. Mopolla kuului ajaa aina täysillä mutkiin, irtosorasta välittämättä. Toinen asia, josta ei yhtään kuulunut välittää, oli aikuisten mielipide toiminnasta.

AIKUISTEN kuuluu ärsyyntyä nuorten toiminnasta, edes silloin tällöin. Nuoruuteen kuuluu identiteetin rakentaminen ja etenkin suhteessa muihin. Jako meihin ja muihin on osa aikuiseksi kasvamista. Muut, eli opettajat, vanhemmat, oman kylän aikuiset, edelliset sukupolvet ylipäätään, ovat jämähtäneet jollekin aikakaudelle, jonne nuori ei hingu.

Mopolla päristely aikuisuuteen on viatonta pesäeron tekoa edellisiin polviin. Myönnettäköön, että ihan saakelin ärsyttävää, varsinkin, kun jos pärinää täytyy kuunnella oman ikkunan alla, mutta kuitenkin aika harmitonta.

Loimaan katuja tätä nykyä ajelevat nuoret tiedostavat itsekin aiheuttamansa desibelit. Siksi he toivovat asfaltoitua moposuoraa kaupungin keskustan tai Hirvikosken tuntumasta (LL 22.9.). Kontiolahdelta sellainen löytyy jo. Liikenneturva suosittaa mopoilusuorien sijasta nuorille suunnattua, ohjattua toimintaa. Loimaallakin taisi joskus toimia mopokerho, mutta jos se olisi ollut valtava suksee, toimisi se varmaan yhä.

LOIMAAN LEHDEN haastattelema viisikko kertoo aikuisten lähestyneen heitä joskus aggressiivisesti. Se on sääli. Olen muutaman kerran jututtanut mopoilijoita heidän viettäessään tavallista arki- tai viikonloppuiltaa kaksipyöräistensä kanssa. Joka kerta olen yllättynyt. Nuoret ovat puhuneet avoimesti ja omilla nimillään. En tiedä, mitä etukäteen olen pelännyt, eihän oma ikäluokkanikaan harjoittanut mitään mummojen saati toimittajien potkimista. Joka tapauksessa näiltä keikoilta olen aina poistunut hymyillen.

Vähemmän on hymyilyttänyt, kun närkästyneet lukijat ovat ottaneet juttujen julkaisun jälkeen yhteyttä ja kertoneet, miten nuorille ei pitäisi antaa palstatilaa heidän aiheuttamansa häiriön vuoksi.

MÖNKKÄRI, koppimopo, manki tai skoba ei ole vain kulkuneuvo. Mopo voi olla avainasemassa syrjäytymisen ehkäisyssä. Kaikille ei löydy kavereita naapurista tai edes fillarimatkan päästä. Elämässä harva asia on yhtä tärkeä kuin se, että tuntee kuuluvansa joukkoon.

Katriina Reijonen

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän