Kari Honkaniemi katsoo itseään ja elämäänsä runoissaan

0
Muutamia vuosia sitten Kari Honkaniemi murtui ja masentui. Kirjoittaminen on ollut osa paluuta elämään. Runoissa hän katsoo itseään ja elämäänsä aikaa.

Loimaa

– Kerron siinä kaiken, jos osaa lukea, Kari Honkaniemi sanoo uunituoreesta runokirjastaan.

Paljon runoissa on asiaa riveilläkin, mutta ehkä vielä enemmän rivien välissä.

Joitakin vuosia sitten hän murtui, masentui.

– Olo oli kuin olisin ollut tapetin ja seinän välissä, siinä kohdassa missä keinutuolin jalka hinkkaa seinää.

Hän sai apua, terapiaa. Löysi itsensä, paljolti kirjoittamalla – rakensi oman sointinsa ja kielensä, kuten ystävä on todennut.

Ehkä juuri siksi runokirjan nimi Papilio machaon , ritariperhonen.

Perhonen, joka ensimmäisessä toukkavaiheessaan näyttää linnunkakalta. Ja täysikasvuisena toukkana työntää häirittynä niskastaan haarukkamuotoisen ulokkeen, josta erittyy pistävänhajuisia puolustuskemikaaleja.

Perhosena ritarin lento on nopeaa, voimakasta, suoraviivaista ja pitkäliitoista. Takasiipien alaosassa olevat kannukset perhonen usein elinaikanaan menettää, sillä siipien välissä oleva punainen täplä houkuttaa lintuja nokkimaan niitä.

– Köyhän miehen Jope Ruonansuuksi olen itseäni sanonut.

Kari Honkaniemi teki itsestään pellen jo koulussa. Linkosi vitsejä ympärilleen kuin suojakuoreksi kiusaamiselta.

– Vieläkin joskus kun kuljen kaupungilla, katson äkkiä taakseni, kun tuntuu, että siellä joku matkii kävelyäni.

Hänen oikea jalkansa on toista lyhyempi, ollut syntymästä saakka. Jalassa on jäykkähalvaus ja toinen käsikin on hiukkasen toista hitaampi.

– Koulussa mentiin parijonossa Hirvikosken koululta syömään Opintielle ja aina tiesin, että joku takana matki minua.

– Teeskentelin, ettei se paina, mutta painoihan se perkeleesti.

On runoissa myös Tarzanit, Stray Catsit, Suosikit ja merkkarit ja sellainen oranssinvärinen kupoliteltta, jollaisia seiskytluvulla nousi pihalle kuin pihalle.

Teltta on kuin turvallinen lapsuus, oma oranssinen kuplansa.

– Kesähän jatkui silloin aina sata vuotta.

Nuorella miehellä oli haaveet. Maailmanvalloitus, isot liksat, isot talot, mallivaimo ja sitä rataa. Loimaalla käyty kauppakoulu vei merkonomin Turkuun myymään tietokoneita ja puhelimia. Kotitietokoneet olivat yleistymässä ja nuori myyjä pääsi komeille palkoille ja palkinnoille. Kerrankin muun muassa juhlimaan reteesti jääkiekon MM-kisoihin juuri valmistuneeseen Hartwall-halliin, jossa tuli käteltyä Hjallis Harkimo ja saunottua erityisaitiossa, mutta kiekko jäi näkemättä.

Aurinkoisena helatorstaina kisojen jälkeen sisko soitti ja hän meni kesken suihkun vastaamaan lankapuhelimeen.

– Isä oli tehnyt itsemurhan.

Kari Honkaniemi oli ollut pieni, kun hänen vanhempansa olivat eronneet. Isänsä kanssa hän oli alkanut olla tekemisissä vasta oikeastaan aikuisena.

Rivitaloasunnostaan näki postilaatikon ja pitkään hän odotti, että jos selitys vielä tulisi. Kirjeessä tai edes kortissa, jossain.

Vieläkin, vieläkin jossain väläykseltä nähty postinkantaja saa joskus aikaan saman tunteen.

– Koskaan ei tullut selitystä.

Isälleen hän on kuitenkin antanut jo anteeksi. Suku -runossa isä pakeni herkkyyttään junan alle ja Apollo -runossa jäi niitylle nousseeseen usvaan – komein ritari vajosi kylmään.

Nyt hän jo antaa itsensä nähdä isänsä itsessään, vaikkapa aamuviideltä autotallissa vilkaistessa peruutuspeiliin.

Kirja on omistettu pienelle tyttärelle, eikä lukija voi olla miettimättä, että isä kehottaa pikkuperhostaan pakenemaan kylmää usvaa – menkää nopeasti, tuolla on aurinko, kukkiva niitty .

Itse hän päätyy vähintään kerran viikossa Melliläjärvelle. Joko kuudelta aamulla lauantaina uimaan tai päivällä hetkeksi pysähtymään.

– Metsä on myös minulle paikka, missä paleleva sielu lämpenee.

Lämmittelee hän myös keittiössä. Hellan, grillin, uunin ääressä, missä vaan, kunhan saa kokata – mieluiten ystäville, joiden nimiä Tuuli-vaimon ja tyttären lisäksi vilahtelee miehen puheissa taajaan.

Yhtä usein ja samalla lämmöllä hän viittaa Krekilän kesäteatterissa esittämiinsä tai kirjoissa koskettaneisiin hahmoihin, Arto Paasilinnan Ulvovan myllärin Gunnar Huttuseen erityisesti.

Ehkä Gunnar asettui Krekilässä näyttelijänsä nahan alle ja muistuttaa siellä välillä uskalluksesta.

– Muut tekee mitä osaa ja haluaa, minä teen mistä tykkään, Kari Honkaniemi sanoo päättäneensä.

Runonhäntiä. Sellaisiksi Kari Honkaniemi kirjoittamiaan alkuja kutsuu ja manaa, että miten haluaisikaan kirjoittaa yhtä kauniita ja osuvia lauseita kuin vuosikymmenistä toiseen lukijoita saavat runoilijat tai parhaimmat iskelmien sanoittajat.

Runonhäntä on sana tai muutama, ilmaus, jonka keksittyään hän saattaa helliä sitä kauankin ja etsiä sille sopivaa seuraa – mihin runoon se lopulta asettuu, sitä ei koskaan tiedä. Eikä tiedä sitäkään, minkä maailman se ympärilleen kehrää ja kuka on juuri sen runon minä.

Aina se ei ole viisikymppinen mies Loimaalta.

– Rakastan runoissa sitä, että niissä voi puhua monen kielellä ja kuvitella mahdollisia maailmoja.

Runoilija toivoo, että lukija löytäisi hänen maailmoistaan itselleen ajatuksen – minkä ajatuksen, sillä ei ole niin väliä, sillä runo ei koskaan niittaa itseään yhteen merkitykseen.

– Jokainen lukee sen ainutlaatuisesti.

Löytää itsensä.

Lähteenä käytetty suomenperhoset.fi-nettisivustoa.