KOLUMNI Hyvät ihmiset

0
Kuvituskuva: LL arkisto

Helsingin Sanomien Kaupunki-osiossa kerrottiin viikonloppuna tapauksesta, jossa nainen oli hukannut laukkunsa lompakkoineen ja puhelimineen lenkkipolulle mutta saanut sen saman päivän aikana takaisin. Naisen kollega oli soittanut naisen puhelimeen, ja toisesta päästä olikin vastannut henkilö, joka oli poiminut laukun mukaansa ja ollut aikeissa viedä sen poliisiasemalle. Jutun lopussa laukkunsa takaisin saanut nainen huokaisi: ”On ihanaa huomata, että hyviä ihmisiä on vielä olemassa!”
Jäin miettimään noita loppusanoja. Ovatko hyvät ihmiset jotenkin harvinaisuus?
Kun ajattelen tuntemattomilta saamaani apua, muistuu mieleen ensimmäisenä se tapaus, kun opiskelijakortti oli pudonnut taskustani keskelle loskaa. En ollut ehtinyt kauaskaan, kun puhelimeni jo soi. Tuntematon henkilö soitti ja kertoi löytäneensä kortin maasta ja etsineensä nimeni perusteella numeroni numeropalvelusta. Sain kortin takaisin alle puolessa tunnissa sen pudottamisesta ja olin niin onnesta ymmyrkäisenä, etten ollut kyetä edes kiittämään. Tapauksesta on kymmenen vuotta, ja edelleen sen muistan.
Osasin onneksi toimia samalla tavalla, kun itse löysin maasta pankkikortin. Kortin omistaja sai korttinsa takaisin ennen kuin oli edes huomannut sen kadonneen. Ei minulle tullut mieleenkään, että olisin voinut käyttää korttia väärin.
Muitakin tapauksia tulee mieleen. Joskus lukioaikana hankeen pudottamani puhelimen sain takaisin parissa tunnissa, kun kävin tiedustelemassa sitä poliisiasemalta. Sinnehän sen oli joku ystävällinen ihminen kiikuttanut. Kiitin löytäjää asianmukaisesti Kopeissa. Ja Koppi-palstallahan näkeekin usein myös kiitoksia tuntemattomille ihmisille, vaikka usein ajattelemme, että siellä ihmiset vaan nitisevät ja valittavat.
Yhtenä kesänä meinasin pyörtyä kuumuudessa, kun olin kävelyllä. Huimasi, joten kävin istumaan. Vanhempi pariskunta pysäytti auton ja kysyi, olenko kunnossa. Sain heiltä vettä.
Suomalaiset ovat melko sisäänpäinkääntyneitä verrattuina moniin muihin kansoihin. Emme puhu paljon tuntemattomille emmekä puutu toisten asioihin. Tämä ymmärretään kuitenkin usein niin, että olemme välinpitämättömiä. Ei se minusta aivan niin mene. Emme puutu toisten asioihin, mutta se ei tarkoita, ettemmekö auttaisi, kun joku tarvitsee apua. Minä olen aina saanut apua, kun olen tarvinnut, ja olen sitä parhaani mukaan aina myös antanut.
Ehkä ajatus suomalaisten sulkeutuneisuudesta ja välinpitämättömyydestä liittyy huonoon kansalliseen itsetuntoomme. Ja on varmaan totta sekin, että suorempia voisimme toisinaan olla. Voi kuitenkin olla, että uskomus alkaa toteuttaa itseään, jos sitä liikaa hokee. Sitten apua ei tuntemattomilta ehkä uskalla pyytää.
Kun kysyin lähipiiriltä muistoja tuntemattomilta saadusta avusta, tarinoita kertyi saman tien paljon. Ehkä meidän kannattaisi alkaa kertoa enemmän tarinoita siitä, miten olemme saaneet pientä ja suurta apua tuntemattomilta. Se kannustaa auttamaan, ja uskoa hyviin ihmisiin tarvitsemme kipeästi.

Mira Kreivilä

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän