KOLUMNI Missä minä lymyää?

0
Mielipiteet Loimaan Lehteen toimitus@loimaanlehti.fi

Neurobiologiaan perehtynyt filosofi Catherine Malabou esittää kirjassaan Mitä on tehtävä aivoillemme? , että aivot eivät ole staattinen komentokeskus vaan plastinen jatkuvasti muuntuva elin. Aivot kehittyvät elämän alkumetreillä geneettisesti, mutta sen jälkeen ympäristö, eletty ja koettu rakentavat niitä.

Aivot ovat samaan aikaan sekä taiteilija että teos, sillä ne muovaavat itse itseään. Esimerkiksi muistisairauksien alussa aivot pystyvät kompensoimaan vaurioituneiden aivoalueiden toimintoja käyttämällä toisia alueita uudella tavalla.

Malaboun mukaan aivot ovat yhtä kuin ihmisen elämäntarina.

ALOIN miettiä, missä minuus lymyää. Sielu, persoona ja henki eivät tarkoita täsmälleen samaa, mutta ne tuntuvat pohjimmiltaan viittaavan ihmisen minuuteen, joka erottaa ihmiset toisistaan. Sijaitseeko se aivoissa? Onko sekin muuttuvaa ja plastista?

Jos elämäntapahtumat rakentavat minut, kuinka paljon voin vaikuttaa niihin? Onko tärkeää tapahtumien määrä vai laatu? Jos erityisesti laatu merkitsee, voinko tallettaa kaikista tärkeimmät syvimmälle sydämeeni? Jos määrä, tulenko jokaisen kokemuksen myötä enemmän itsekseni?

Entä ovatko kokemukset vain unohdettuja muistoja, jotka piileskelevät syvällä alitajunnassa? Tuleeko aivoista rakastavat, jos ne saavat rakkautta? Jos minuus on loppujen lopuksi kasa muistoja, olenko olemassa, jos menetän muistini?

Voiko muistoja edes omistaa vai voiko niitä vain säilyttää väliaikaisesti? Voinko antaa muistoni jollekulle, kun en enää muista? Tuleeko hänestä silloin osa minua tai oikeastaan minusta osa häntä? Katoanko, kun sydämeni lakkaa lyömästä, vai jatkanko oloani muissa, jotka ovat ottaneet enemmän tai vähemmän viisaita sanojani ohjenuorikseen? Vai onko joku muu veistänyt sanat minuun aikaisemmin?

Tuleeko ihmisestä korvaamaton minulle, kun hän muistuttaa siitä, kuka olen, kun olen eksyksissä itseltäni? Ovatko rakkaimpia he, jotka näkevät tekohymyn taakse, joita ilman joutuisin vääriin kansiin ja katoaisin hyllyn taakse? Entä jos he muistuttavat siitä, kuka olin ennen ja olen jo ehtinyt muuttua toiseksi?

OVATKO muistoni edes todellisia, jos lopulta unohdan ne yksityiskohta kerrallaan ja jopa sen, onko muisto omani vai toisen minulle kertoma? Entä jos mielikuvitukseni on maalannut muistoihin aivan epätodellisia sävyjä ja kerroksia? Entä jos kaikki muistamme saman eri tavoilla? Onko se siinä tapauksessa edes sama muisto vai jokaisen oma? Elämmekö yksityisissä todellisuuksissamme yhteisessä ajassa ja paikassa?

Jos kaikki muuttuvat kaiken aikaa, ovatko jälleennäkemiset ensitapaamisia yhä uudelleen? Pysähtyykö minun aikani, jos en enää pysty muodostamaan uusia muistoja? Pystynkö matkustamaan takaisin ajassa, jos elän muistoissani? Onko elämä yksi tarina, joka alkaa ja loppuu, vai monta tarinaa, jotka pyörivät taukoamatta?

Emilia Voltti

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän