Maanantaina vietettiin maailman mielenterveyspäivää. Vaikkei esimerkiksi masennus olekaan aivan yhtä isosti otsikoissa kuin monet masennusta aiheuttavat uutiset, on kyseessä hyvin tärkeä aihe.
Masennus omien kokemusteni pohjalta on aluksi kuin kaiken peittävä usva, josta valonpilkahdukset voivat vielä päästä läpi ja parhaimmillaan sumu voi hälvetä kokonaan. Pahan olon syvetessä usva muuttuu varjoksi, joka pimentää ulkoa ja sisältä tulevan valon, mutta varjojen keskelläkin elämä säilyy voitolla. Joskus varjojen saartama ihminen osaa tarttua tarjottuun apuun ja joskus varjoista nousee avuntarpeessa oleva käsivarsi ennen syvempää tummuutta. Ilman muutosta varjojen luoma pimeys kasvaa valtameriäkin syvemmäksi, johon mikään kirkkaus ei enää yletä.
Moni masentunut ei hae apua varjojen syvetessäkään. Omaa pahaa oloa ei haluta purkaa esimerkiksi ystäville peläten joko rasittavansa ihmisiä omilla pikkuruisilla ongelmillaan tai esittäytyvänsä heikkona. Muista, että mikään ongelma ei ole ystävien silmissä liian pieni, eikä mikään murhe tee ihmisestä heikkoa. Mielenterveyspäivänkin iskulauseena oli, että jokaisen huoli on tärkeä
Eräs ystäväni kertoi viime viikolla hakeneensa apua pitkään jatkuneeseen masennukseensa. Kyseinen ystäväni ei ehkä päällisin puolin vaikuta kovin masentuneelta, joten periaatteessa hänen hakeutumisensa ammattiavun piiriin tuli itselleni pienoisena yllätyksenä. Toki olen huomannut hänen juomisensa ja irtosuhteiden määrän lisääntyneen, raha-, siisteys- ja ravitsemusasioiden kanssa tarkkuuden vähentyneen sekä aiempaa hiljaisemman läsnäolon sosiaalisissa tilanteissa.
Nyt tuota listaa lukiessani huomaan olleeni ehkä hieman sokea selkeille varoitusmerkeille.
YSTÄVÄNIvarasi ajan koulun terveydenhoitoon, jossa hoidontarpeen arvioinnin jälkeen lääkäri kirjoitti diagnoosin, jonka turvin hän pystyi etsimään itselleen sopivaa psykoterapeuttia hoitosuhteeseen. Monen masentuneen tie hoidettavaksi saattaa katketa jo tässä vaiheessa, sillä lähetettyään 70 terapeutille sähköpostiviestin, vastasi hänelle kaksi.
Näistä toisen hän joutui sivuuttamaan heti alkuunsa, ja toiselle ensimmäinen peruutusaika löytyi monen kuukauden päähän. Joissain kunnissa hoitoon pääseminen voi kestää jopa vuoden. Sen mittainen odotusaika on pahimmillaan tappava.
Myös vastausprosentti ystäväni tapauksessa oli äärimmäisen surullinen. Syvästi masentuneen ihmisen kynnys edes yhden viestin lähettämiseen on vaikeasti ylitettävä. Puhumattakaan kymmenistä ilman vastausta jäävistä avunpyynnöistä. Toki tapaukset ovat erilaisia ja toisilla käy ehkä parempi onni kuin toisilla. Fakta kuitenkin on, että hoitoa tarvitsevia on aivan valtavasti ja alan ammattilaisia aivan liian vähän.
Koskaan ei ole liian aikaista hakea apua. Liian myöhäistä se voi olla.
Kalle Rajala