Tärkeintä on rakkaus – ja Onni

0
Onni on Tarja Haapasen ja Leila Tanskasen silmäterä ja kodin motto näkyy tekstinä peilissä: Tässä kodissa asuu rakkaus. Rakkaus näkyy tapetissa saakka, sillä sitä oikeaa ei meinannut ensin löytyä, mutta lopulta molemmat kertoivat toisilleen löytäneensä täydellisen kuvion selattuaan kirjoja itsekseen. Valinta osoittautui molemmilla samaksi kukkatapetiksi.

– Silloin kun seurusteltiin, käytiin Turusta Naantalissa saakka, että saatiin kävellä käsi kädessä, kun eihän siellä talvella ollut ketään, Tarja Haapanen ja Leila Tanskanen muistelevat hymyillen.

He ovat olleet yhdessä yli 30 vuotta ja jo sitä ennen he olivat tunteneet toisensa seitsemän vuotta.

– Tämä oli työpaikkaromanssi.

Molemmat olivat töissä sosialidemokraattisessa lapsijärjestössä, jossa Leila Tanskanen edelleen työskentelee. Tarja Haapanen on eläkkeellä.

Uusperheessä oli edessä perheiden yhteenhitsaaminen ja alussa käytiin läpi Tarja Haapasen 12-vuotiaan tyttären murrosikäkin.

– Nyt hänellä on edessään se oman tyttärensä kanssa.

Parisuhteensa he rekisteröivät heti kun se 2002 tuli mahdolliseksi ja kun laki mahdollisti samaa sukupuolta olevien avioliiton 2017, he menivät naimisiin.

Morsiusneitona oli tyttärentytär, jolle he ovat mummu ja mumma.

Nyt samaa sukupuolta oleva pari voi heidän mielestään kävellä käsi kädessä missä vaan – muutos ihmisten asenteissa on ollut valtava viime vuosina.

Toki edelleen vastaan saattaa tulla satunnaisesti ihminen, joka katsoo heitä pitkään tai ehkä säikähtää, yllättyy.

– Sitten me katsotaan toisiamme ja sanotaan, että toi ei oikein kestänyt tätä. Se lähinnä naurattaa.

Ja sitten mieleen tulee, että ajattelevatkohan lukijat, että he nyt koko ajan käsi kädessä kulkevat. Eivät kulje, ihan ovat kuin muutkin.

– On tekonivelet, rahaa tulee liian vähän, käydään töissä, maksetaan veroja, on joskus laskuja maksamatta, he luettelevat tavallisuuksiaan.

Ollaan isovanhempia ja tiedetään, miten lastenlapsista seotaan.

– Niin mekin seottiin.

Kinastellaankin kuin missä tahansa muussakin suhteessa.

– Ei me tarvita erityiskohtelua.

– Täällä ei ole ollut mitään ongelmaa, he kiittelevät ihmisiä Alastarolla.

Tarja Haapanen on kotoisin Turusta ja Leila Tanskanen alkujaan Pietarsaaresta. Alastaron he löysivät, kun etsivät mökkiä. Paikkakunta oli tuttu Kanniston kotieläintilalla pidetyistä nuorisojärjestön leireistä.

Mökki löytyi, ja tytär kommentoi sen nähtyään, että kyllä pitää olla visionääri, että tästä jotain saa.

Pääosin he ovat tehneet korjaukset itse ja ovat nyt jo vuosia asuneet vakituisesti Alastarolla, vaikka työ on ollut Turussa.

Väliä on tullut kuljettua ”4–5 auton” verran ja enää kumpikaan ei lähtisi mihinkään. Eikä varsinkaan valloittava 3-vuotias kääpiösnautseri Onni, jolla on kovasti valvottavaa kodin tontilla ja sen ohi kulkevalla tiellä.

Kun he pitivät hääjuhlan, kaikki kyläläiset tulivat.

– Paitsi yksi, jolla oli omat synttärit.

Ja kun pariskunta piti 100-vuotisjuhlat viitisentoista vuotta sitten, kyläläiset vuokrasivat pikkubussin päästäkseen juhliin.

Vaikka asenteet ovatkin muuttuneet, osa ihmisistä ei hyväksy homoseksuaaleja edelleenkään.

– Mikä on se valtava paha meissä, Leila Tanskanen kysyy.

– Mitä ihminen menettää, jos sallii toisen elää rakastamansa ihmisen kanssa? Jospa kaikki rakennettaisiin omaa parisuhdettamme.

Seksuaalivähemmistöjen huomioonottamista he miettivät jopa kunnan vetovoiman ja pitovoiman näkökulmasta.

– Isommassa kaupungissa voi olla helpompi elää. Toivoisimme, että kaikkialla voisi.

Että jokainen saisi haluamansa, ja jokainen olisi onnellinen.

– Sitä me toivomme.

Leila Tanskanen sanoo, että kun koolla on parikymmentä ihmistä, on oletettavaa, että vähintään joku on muuta kuin mitä ensimmäiseksi ajatellaan joko sukupuoleltaan tai seksuaaliselta suuntautumiseltaan.

Osa ihmisistä ei uskalla tai osaa ottaa asiaa puheeksi.

– Voi ihan kysyä, että mitä puolisolle kuuluu, he suosittelevat mutkattomasti ja toivovat muutenkin, että ihmiset käyttäisivät puoliso- tai kumppani-sanaa – ettei aina oletettaisi, että naisella on mies ja miehellä vaimo.

– Ja se on ärsyttävää, kun ihmisistä näkee, että ajatukset menevät heti seksin puolelle.

Se kun kuitenkin on kaikissa parisuhteissa mitä yksityisin asia.

Leila Tanskanen on tehnyt tilastojen perusteella laskelmia. Kun Suomessa on 1,5 miljoonaa perhettä ja noin 600 000 lapsiperhettä, näistä 0,2 prosenttia on samaa sukupuolta olevien pariskuntien perheitä.

– Onhan tämä nyt todella vaarallinen ryhmä, hän virnistää.

Samaa sukupuolta olevien pariskuntien perheitä katsotaan heidän mielestään vähän suurennuslasilla ja yksikin epäonnistuminen katsotaan todisteeksi onnistumisen mahdottomuudesta.

– Heteroille tapahtuu samanlaisia asioita joka päivä ja meidät tuomitaan.

Sateenkaariperheissä kasvaa heidän mielestään yhtä lailla onnellisia ja tavallisia lapsia.

– Sitä paitsi kenelläkään lapsella ei ole liikaa välittäviä aikuisia.

Erityisesti omaa identitettiään etsiville nuorille Leila Tanskanen haluaisi viestittää, ettei Loimaalla tarvitse pelätä olla erilainen. Sen vuoksi hän teki valtuustoaloitteen sateenkaariliputuksesta Pride-viikolla ensi kesänä. Viime vuonna elinympäristölautakunta päätti jo kertaalleen, ettei Loimaalla liputeta.

Kirkossakin he näkevät toivoa: Loimaan seurakunnan pappi siunasi heidän avioliittonsa heidän hääjuhlassaan ja niin kauniisti viime aikoina on monissa yhteyksissä kirkon sisältä puhuttu erilaisuuden hyväksymisestä.

Aina näin ei ole ollut. Joitakin vuosia sitten he olivat eräässä lähiseudun kirkossa ja pappi tuomitsi jyrkästi homoseksuaalisuuden synnin saarnastuolista.

– Tarja sai minut kiskottua takaisin alas istumaan, kun olisin halunnut samantien lähteä.

Sitä miltä sydämessä tuntuu, kun ei ole tervetullut, on vaikea edelleen kuvata.