Loimaa/Niinijoki
Tavaraa. Tavaraa. Tavaraa.
Hannele Wilén on antanut kotiinsa kertyneelle tavaralle armonaikaa joulukuun puoliväliin, joulua kun hän haluaa päästä viettämään siistissä olohuoneessa.
Nyt iso huone on vielä kuin ompelimo, varasto, lajittelukeskus ja lähettämö.
Isoja kasseja, pahvilaatikoita. Pinoja ja rivejä. Vaaterekki, ja nyt jo tyhjiä henkareita siinä roikkumassa.
Aikoinaan laajennetun rintamamiestalon muissa huoneissa on vielä paljon tavaraa tulossa olohuoneeseen.
– Yhtä sivuvinttiä en ole vielä aukaissutkaan.
Roskiin, poltetaanko? Kierrätykseen, korjattavaksi?
– Toivon, että jokaiselle esineelle löytyisi oikea paikka.
Nyt vaatetta on jo lähtenyt SPR:n Konttiin, tavaraa on myyty pihakirppispäivänä ja tekstiilejä on mennyt kierrätyskuiduksikin.
– Teen kuolinsiivousta, Hannele Wilén sanoo.
Niin, hän ei siis ole kuolemassa juuri nyt, mutta tavaran karsimisessa on vahvasti läsnä elämän rajallisuus.
– Elämä on kuolemista, hän lainaa Juice Leskistä.
Kuolema on väistämätön, se on hyväksyttävä. Kohdattava, kuten tavaramääräkin.
Kuolinsiivousta tavaroiden vähentäminen on siksikin, että Hannele Wilén ei halua kahden lapsensa joutuvan setvimään hänen jälkeensä hänen ja nyt jo edesmenneiden sukupolvien tavaroita.
Hän kokee, ettei ole itse niinkään kerännyt tavaraa, mutta vuosikymmenten varrella sitä on suvussa kertynyt ja se on nyt hänen vastuullaan.
Omista toimista ja hankinnoista pitää hänen mielestään ottaa vastuu.
– Kuten esimerkiksi lemmikeistä. Olisin halunnut ottaa uuden koiran, mutta mietin nyt 67-vuotiaana, että siinä on kymmenen vuoden vastuu.
Kolmelle kissalleen hän on kyllä sanonut yrittävänsä pitää itsensä sellaisessa kunnossa, että nämä eivät jää yksin.
Suvussa on moni kuollut nuorena syöpään. Sodan käynyt Martti-pappa kuoli vähän yli 50-vuotiaana, samoin Hannele Wilénin äiti.
– Ajattelin aina, että en elä vanhaksi ja siksi olen elänyt niin kuin voisin kuolla huomenna, Hannele Wilén sanoo, mutta virnistää, että tekonivelissä on kyllä takuuta vielä runsaasti.
– En pelkää kuolemaa. Olen nähnyt omaisteni ja sukulaisten kohdalla, miten kuolema voi olla ystävä ja olen voinut kiitollisena ajatella, että enää ei ihmisen tarvitse kärsiä. Että nyt hänen on hyvä olla.
Hän kiittääkin miten nykyään on saatavana kivunlievitystä ja saattohoitoa aivan eri tavoin kuin ennen.
– Ja voi miten moni oppilas menehtyi, eläkkeellä oleva äidinkielenopettaja huokaa ja muistaa, miten paljon ja pitkään menehtyneiden nuorten luokkakavereiden kanssa käytiin tapahtumia läpi ja koetettiin käsittää epäoikeudenmukaiselta tuntuvaa nuoren ihmisen kuolemaa.
Nuoriltakaan ei hänen mielestään saanut pimittää tosiasioita. Loimaan ambulanssin nyt jo edesmennyt yrittäjä Mika Hirvonen oli nuorten tukena olleita opettanut, että omaiselle piti sanoa, että ihminen on kuollut, eikä kiertää asiaa jollakin lievemmällä ilmauksella.
– Nuorille piti kertoa, että elämässä ei aina kaikki suju onnellisesti, jotta päästiin kertomaan siitä, mitä sitten siinä tapauksessa tehdään ja miten toimitaan.
– Elämä on kuolemista, mutta aina myös oppimista. Pitää opetella luopumaan.
Vaikeaa se on, hän myöntää. Martti-papan istuttaman koivukujan kaatamista piti miettiä pitkään, mutta nyt koivuklapeilla on lämmitetty kesäsaunaa jo pitkään.
Ja muisteltu mennyttä niiden lämmössä.
– Jokaisen tavaran kohdalla mietin sitä, miten ne ovat palvelleet.
Ennen esineillä oli hänen mielestään tärkeä tehtävä – niitä arvostettiin kun ne oli vaivalla saatu hankittua.
Tai itse tehtyä.
Martti-papan tekemien huonekalujen tulevaisuutta hän ei vielä tiedä.
Kestämään tehtyjä esineitä on vaikeampi hävittää.
Vaikeaa on ollut myös entiselle äidinkielenopettajalle miettiä, joutuuko heittämään kirjoja pois.
– Kirjoja jotenkin kunnioittaa. Minulla on myös paljon suvun vanhoja valokuvia, joissa ei lue mitään. En vielä tiedä, mitä niille tekisi.
Lasten ja oppilaiden tekemien korttien ja askartelujen karsimisessa pitää miettiä useampikin tovi.
Mielessä on käynyt monta kertaa, että mihin tavaramäärän kanssa joutuu.
– Ja mihin maapallo sen kanssa joutuu.
Aika on rajallista, mutta tuntuu että tavaramäärä ei.
– Kerrankin kaupassa oikein ahdistuin joulukoristemäärän edessä. Ensin myytiin alennuksella edelliset pois ja sitten tuotiin tilalle valtavat keot uusia.
Hän pohtiikin, miten kaikkea materiaalia suorastaan tuhlataan. Laivataan vaatetta Aasiasta tänne ja viedään myymättömät takaisin vuorina poltettavaksi.
Sen vuoksikin hän haluaa tehdä kuolinsiivouksensa ajan kanssa ja saada kaiken mahdollisen hyötykäyttöön.
– ”Paniikkiraivauksissa” menee niin paljon kaikkea hukkaan.
”Ihan järjettömästi tavaraa”
Loimaa
Kati Uusitalo
Siivouksia ja myös asuntojen tyhjennyksiä vuosia Loimaan seudulla tehnyt yrittäjä tietää, miten kodit ovat ”järjettömän” täynnä tavaraa.
Niitä, joilla sitä on eniten, on kahta tyyppiä.
– Niitä, jotka hamstraavat tavaraa ilman tarkoitusta ja niitä, jotka eivät ole heittäneet koskaan mitään pois.
Säästäjillä kaapeista voi löytyä esimerkiksi 30 vuosikertaa aikakauslehteä. Tai pussinsulkijoita ja leipäpusseja voi olla tallessa kassikaupalla.
– Tai muita sellaisia tavaroita, joiden säästämisellä ei ole mitään merkitystä, koska niitä tulee koko ajan uusia. Leipäpussejakin riittää hyvin joku litran pussi, johon niitä voi pakata odottamaan käyttöä.
Joskus vuosituhannen alussa eräästä kellarista löytyi hilloja, joista vanhimmat olivat vuodelta 1961.
Eteen tuli myös siivouksia isoissa vanhoissa sukutaloissa, joissa oli asunut esimerkiksi useampi naimaton sisarus.
– Niissä näki, miten aika oli vanhempien kuoltua ikäänkuin pysähtynyt. Mitään ei oltu muutettu eikä hävitetty, hän toteaa ja miettii, miten joillekin luopuminen on vaikeampaa kuin toisille.
Kaikissa asioissa.
Sellaisiakin tapauksia tuli vuosien varrella vastaan, joissa viranomaiset olivat määränneet asunnon tyhjennettäväksi. Jos asunto on kovin täynnä tavaraa, siellä on myös iso palokuorma.
Tavaraa saattoi olla niin paljon, että säästettäväksi pyydettyä tiettyä asiaa ei edes löytynyt ennen kuin vasta parin päivän tyhjentämisen jälkeen.
– Kerran piti säästää sohvan vieressä ollut tavara, mutta emme ensin nähneet edes sohvaa.
Hamstraajalla voi olla ihan uuttakin tavaraa niin paljon, että sitä ei ehtisi elämän aikana edes käyttämään loppuun. Tavaraa saatetaan myös ostaa, vaikka sille ei olisi käyttöäkään.
– Eräs henkilö hankki koko ajan lisää alkoholia, vaikka ei edes itse sitä käyttänyt. Hänellä oli myös samanlaisia paitoja avaamattomissa pakkauksissa vaikka kuinka paljon.
Monelle on käynyt niinkin, ettei enää ole muistanut, mihin on mitäkin – ja mitä kaikkea – säilönyt.
– Tärkeitä asiapapereita saattoi löytyä kirjojen ja lehtien välistä.
Joskus siivoaja päätyi keskelle tilannetta, jossa perikunta ei ollut pystynyt selvittämään yhteisiä tavaroita eikä varsinkaan jakamaan niitä.
– Osa ei välitä.
Sitäkin näki, että edes arvokkaita tavaroita, kuten koruja ei haeta, ja että sukupolvet arvostavat erilaisia asioita.
– Ennen arvostettiin astiastoja, kuten Arabian Myrnaa.
Nuoremmat eivät enää tunnu haluavan kullattuja kuppeja ja kippoja, vaan ”konepestävää ja käytännöllistä”.
– Käytetäänkö enää pöytäliinoja, hän kysyy ja miettii, mihin suvuissa kulkeneet vanhat käsityöt päätyvät.
Hänellä itselläänkin on perittyjä liinoja varastoon säilöttynä ainakin 15 kappaletta.
– Toivoisin, että ihminen voisi antaa tavaraa ”lämpimästä kädestä”, eli antaa sitä eläissään jälkeläisille tai tarvitseville.
Suhteemme tavaraan on muuttunut.
– Nykyään saa milloin vain ihan mitä vain. Ennen tavaraa ei ollut, eikä ollut rahaakaan sitä hankkia, niin kaikki narunpätkätkin säästettiin.
Siivoukset ovatkin saaneet niiden tekijän miettimään omaakin suhdetta tavaroihin – ”jos joskus tarvii” -ajattelusta on pitänyt opetella pois, ja vaatteiden kohdalla ”jos joskus mahtuu”-ajattelusta.
Hän perkaa nykyään vuosittain nurkistaan tavaraa ja ihmettelee, miten sitä kertyykin aina vaan.
– Rikkinäisiä vaatteita ja tavaraa en nyt ainakaan kenellekään halua jättää.
– Papereitaan kannattaa jokaisen käydä läpi ja miettiä, mitä on tarkoitettu jälkipolville nähtäväksi. Ovatko esimerkiksi päiväkirjat kirjoitettu vain itselle vai muidenkin luettavaksi.