Linnunlaulu tuo terveisiä joulupöydästä puuttuvalta

0
Kuvituskuva: LL arkisto/Auranmaan Viikkolehti

Viikonloppuna vietettiin ensimmäistä adventtisunnuntaita. Kirkollisiin niin kuin muihinkin juhlaperinteisiin lukeutuvat olennaisena osana tutut maut, tuoksut, traditiot ja tunnelma. Viimeksi mainitun luovat usein ympärillä olevat ihmiset. Siksi joulun kaltaiset, vahvasti perinteistä kumpuavat juhlat alleviivaavat sitä, jos joku rakkaistamme on pois. Väliaikaisesti tai iäksi.

Parina viime jouluna minulla on ollut tapana kokata joulupöydän ruokia ja kuunnella Linnunlaulujen toivekonserttia Ylen radiokanavalta. Rauhoittavasti sirkuttavat linnut ja luonnon ihmeellisyydestä asiantuntevalla otteella kertovat juontajat ovat pitäneet seuraa perunalaatikon imeltyessä ja lanttujen poristessa kattilassa. En ole kovin kummoinen jouluruoan laittaja, mutta tykkään keittiössä puuhastelusta. Ja linnuista. Niin tykkäsi mammakin.

Kun mamma kuoli, seuraavat kuukaudet kuluivat käytännön asioiden parissa. Kunnes tuli adventti, jolloin perunkirjoitus oli tehty, talo myyty seuraavien asukkaiden kodiksi ja viimeisetkin nyssäkät perattu läpi. Yhtäkkiä ei huvittanut oikein mikään. En viitsinyt oikein mennä haudallekaan. Kun kissa kuoli samana syksynä ja haudattiin takapihalle, vein sille kynttilän joka ilta, jotta sen ei tarvitsisi olla syksyn pimeydessä yksin ja peloissaan. Kun sen sijaan menin hautausmaalle tuijottamaan mamman ja muiden edeltä menneiden harmaata kiveä, minulla ei ollut vähääkään sellainen olo, että mamma olisi ollut läsnä. Joskus odotin, että jokin lintu olisi lennellyt vieressä olevan kuusiaidan oksille ja tuonut terveisiä taivaasta. Koskaan niin ei kuitenkaan käynyt.

Joskus suru vyöryy päälle ja hukuttaa kaiken hetkeksi alleen. Toisinaan taas surua on jo osannut odottaa. Silloin se saattaa yllättää yksinäisen kulkijan vaivihkaa hiipimällä ja taputtaa vaativasti olkapäähän. Kun kääntyy katsomaan taakseen, huomaa olevansa yksin. Silloin rintaa puristaa. Mutta lähtöjärjestys on aina oikea, kun vanhimmasta päästä mennään, muistutti eräs viisas mies hautausmaan käytävällä kerran.

Sinä parin vuoden takaisena jouluna nenäliinoja kului yhtä monta metriä lahjapaperia. Silmäkulmaan pyrkivissä kyynelissä oli kaipausta mutta ennen kaikkea kiitollisuutta. Ja jotenkin, selittämättömästi, Luonto-Suomen soidessa keittiössä taustalla mamma tuntui olevan lähellä. Vähän kuin joku olisi käynyt vaivihkaa lisäämässä suolaa keitinveteen, jotta juureksissa on riittävästi makua, tai kuin perunalaatikon pinnalle olisi salaa ilmestynyt nokare voita.

Monelle ihmiselle tämä joulu on ensimmäinen ilman jotakuta tärkeää ihmistä. Suru on juhlassa läsnä, ja niin kuuluu ollakin, sillä surulle täytyy antaa tilaa. Myöhemmin on uusien joulutraditioiden luomisen aika. Vielä koittaa se joulu, jolloin ikävä vaihtuu yhteisten muistojen lämpöön.

Katriina Reijonen

katriina@krviestinta.fi

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän