Kirjoitan tätä muutama päivä sen jälkeen, kun sain kolmannen siskonpojan ja minusta tuli sen myötä kuusinkertainen täti.
Sunnuntain isänpäivää miettiessä onkin tullut mieleen, miten pieniä vauvat ovatkaan (ja miten sen alkutilanteen aina vauvojen kasvaessa unohtaa) sekä miten paljon hoivaa ja huolenpitoa he tarvitsevat ennen kuin lähtevät omilleen. Ja vielä sen jälkeenkin.
Miten monta lohduttavaa sanaa, kannustusta ja opastusta tarvitaan lapsen kasvaessa ja miten monessa tilanteessa isätkin saavat olla pohtimassa lapsen apuna sitä, miten mennä eteenpäin ja mikä neuvoksi missäkin tilanteessa. Olla turvana ja tukena, auttajana ja tsemppaajana.
Erityisen iloinen pitää olla tällä viikolla uutisoidusta tiedosta, jonka mukaan isät osallistuvat aiempaa enemmän perheiden arjen pyörittämiseen. Siihen heitä pitääkin rohkaista ja antaa tilaa osallistua.
Kuten lukijamme kertovat (s. 7), isiä on monenlaisia: heiltä oppii vaikka mitä, kun yhdessä tehdään ja lapsuudesta voi jäädä jopa isän auttavista sanoista elämänohje loppuiäksi.
Hyviä isiä on monenlaisia ja niin pitääkin olla. Olemmehan kaikki, isät ja lapset, erilaisia ja jokainen ihmissuhde on erilainen, omanlainen.
Yhtä voi vain toivoa: hyvä isä, ole läsnä.