Taas sai hävetä koko viime kesän. Vaimo paukutteli kahdeksisen mottia halkoja talon etupihalla. Sahasi ja heilutti kirvestä, hikoili ja hymyili, vilkutteli ohi ajaville nappulahanskoillaan. Rakensipa vielä oikeaoppisen halkopinonkin, joka hipoi taivasta ja ylitti miehisen kunniani kipurajan.
Kipua lievittääkseni saapastelin sähkömoottorisahan kanssa etupihalle joka päivä samoihin aikoihin, kun naapurit palailivat töistä. Kiertelin asiantuntevan näköisenä puupinoa. Putsailin sahaa. Siirtelin pukkia valosta varjoon ja takaisin.
Naapurien minuun luomien katseiden perusteella en hämännyt ketään. Se sai minut harkitsemaan, josko pyytäisin tuttua lääkäriä kipsaamaan minulta käden tai kaksi. Onneksi keksin myös vähemmän hiostavan ratkaisun: päätin kertoa oman versioni tapahtumista kolumnissa. Se tulee tässä.
Pihamme ohi kesällä kulkeneet ihmiset eivät nähneet koko totuutta. Sillä aikaa, kun vaimo puuhasteli näyttävästi etupihalla, minä raadoin takapihan terassilla, jonne sivullisten katseet eivät yllä. Urakoin siellä oman osani polttopuista, ja voin rehellisesti sanoa, että kahdeksan jäätelötikkumotin kerääminen se vasta kova savotta onkin. En olisi itsekään selvinnyt siitä ilman runsaita taukoja ja evääksi nauttimiani jäätelöveneitä – niissä jollissa ovat muuten esanssit kohdillaan.
YSTÄVÄLLENI Penallekin viime kesä oli kova. Miesparka oli laihtunut melkein olemattomiin, kun tapasin hänet syyskuussa.
”Mikä on? Eikö makkara maistu?” tiedustelin hätääntyneenä, kun näin Penan leukaluun ensimmäisen kerran 30 vuoteen.
Pena selitti, että sadan kilon alitus eli anemia johtui painopeitosta.
”No, älä hyvä mies käytä sellaista, jos se tekee tuollaista”, neuvoin vanhaa kaveria.
”En minä käytäkään”, Pena selvitti, ”mutta uusi tyttöystäväni käyttää ihan koko ajan vuoteessa ollessaan.”
En oikein ymmärtänyt yhteyttä, mutta kun kerroin asiasta vaimolle, hän tuhahti. Sanoi, että minua kenenkään painopeitto ei laihduttaisi, ja olin kuulemma muutenkin ainutlaatuinen tapaus, kun lihoin polttopuita tekemälläkin.
Punastuin ja kiitin kohteliaisuudesta.
”Meistä jokainen on jollain tavalla ainutlaatuinen”, vähättelin suotta ja olin huomaavinani, kuinka liikutuksen kyynel kihosi vaimon silmänurkkaan.
POLTTOPUUTA meillä siis ensi talveksi riittää. Ihan halvalla ne eivät kuitenkaan syntyneet, sillä vaimon ostamiin puunrunkoihin meni peräti parisen sataa ja minun tikkuihinikin jokunen kymppitonni.
Olenkin jo laskeskellut, että jos sähkön hinta ylittää pimeinä pakkasiltoina euron kilowattitunnilta, meidän perheessämme vähintään minun on paras siirtyä ihan kokonaan punkkulämmitykseen. Kylmänarkuus ei ole leikin asia.
Kyseisen lämmitysmuodon huono puoli on, että joudun rahtaamaan polttonesteet kotiin omin voimin. Tyttäret kun ovat siinä herkässä iässä, että he eivät mielellään käy Alkossa. Pelkäävät, ettei myyjä kysy enää papereita.
Pasi Salo
pasi.salo@loimaanlehti.fi