Joulunalusaika on pienelle tytölle ihmeellinen. Se on täynnä lumikiteitä, pakkashuuruja, tuikkivia tähtösiä. Se on kahden pimeän väli, pieni hetki, jolloin aikuiset ahkeroivat tulevan juhlan saamiseksi varojen ja voimien mukaiseksi vuoden päätapahtumaksi.
Äiti touhuaa. Olenhan kertonut teille jo monesti, että joulu on äidilleni tärkein juhla. Joulu, kaikkine raamatullisine merkityksineen ja samalla pienten ihmisten riemumielen rutistuksineen.
Joulu on jo liki. Se tuoksuu keittiössä äidin pullakranssin kardemmummalta ja limpun fenkolilta, ynnä piparkakkujen inkivääriltä ja kanelilta.
Äiti esittää kummallisen ehdotuksen. Eihän se niin kummallinen ole, mutta äkkinäinen. ”Menepä siihen pieneen kauppaan sen ison kaupan likellä. Niinkus tiedät, ollaan velkaa isoon kauppaan, eikä saada jouluksi maksettua. Isäskin taas reissuillaan, ei kuulu, ei näy ja pimiä kohta laskeutuu.”
Tottakai, äitiseni, menen. Kelkalla potkaisen yks kaks siihen pieneen kauppaan, sen ison kaupan ohi. Mutta mitäs sieltä ostan?
Voi lapsukaiseni, ei tarttis tuoda kun ranskanleipä. Tässä on kassi ja kukkaro. Olepa kiltti, pane takki päällesi ja mene äläkä meinaa.
Olen jo melkein lähdössä, kun muistan ne aurinkolasit. Ne Hartmannin Manulta, Alpon maalauskaverilta, perityt. Niillä Manu on katsellut alppeja, kuvitekaa, alppeja. Miksikö nyt aurinkolasit panen silmilleni, onhan puolipimeää? Luultavasti ajattelen, että jos se ison kaupan kauppias tulee vastaan, niin ei se tunnista minua. Lapsen järkeilyä! Tottakai se minut tunnistaa, pienen, pulskan tytön, joka on ollut kotona ruoka-aikaan.
Lähden liikkeelle. Kelkka vie kuin itsekseen. Keli on liukas, ei ole kauppalan santa-auto vielä ehtinyt näille kulmille.
Ohitan ison kaupan pelonsekaisin tuntein. Jospa katsovat ikkunasta, kauppias ja rouva?
Nyt alkaa mieltä kaivertaa kummallinen ajatus: mitä varten äiti ranskanleipää? Onhan se eksoottista, rapeine kuorineen, paperiin kauniisti käärittynä. Kyllä se sopii kahvin kanssa, on uudenmaukasta, kun äidin leipoma pulla maistuu joka kerta samalta. Jaakolan Iitalla taas on minun suuhuni sopiva pitko. Niin sanotusti plintti, sisältä hiukan raaka. Sen voi puristaa littiin ja puraista.
Pienessä kaupassa on kodikasta. Muutama asiakas ja ystävällinen myyjä. Kun ei ole oma kauppa, niin on se ja sama, mitä asiakas ostaa. Isossa kaupassa omistaja kysyy, puuttuuko vielä jotain? Voita tai jauhoja, kananmunia? Ei tosin meiltä kysy, kun ollaan velkaa muutenkin.
Myyjä käärii ranskanleivän nätisti pakettiin. Tiskin vieressä istuu rohmakas loimaalaisnainen. Juttelee, juoruilee, vaikenee, kun näkee minut. Ehkä on juuri juorunnut meidän väestä, että on iso koirakin, vaihkei ihmisillekkä ruokaa riittämiin. Miehenki vaatteet niin rikki, että krekkale toista lyö.
Pienestä kaupasta ulos ja ahdetta alas. Vaan eikös vastaan tule ison kaupan omistaja. Painan karvalakin syvemmälle ja tihrustelen alppilasieni takaa.
”Että sitä toisesta kaupasta tullaan, vaikka meille ollaan velkaa!” Sanat sivaltavat soimaavina. Nopea ohitus. Hän kävellen, minä kelkalla. Tuntuu kurjalta, mutta ei niin kurjalta kuin vaikka tammikuussa. Onhan nyt joulunalusaika ja ihmisillä kohta hyvä tahto, ison kaupan omistajallakin – ehkä.
Kotona on lämmintä. Kaivan kassista paketin ja annan äidille. Herranen aika, kiljaisee äiti, mitä sää, lapsparka, olet tehny! Käärepaperista paljastuu ryynimakkaroita ainakin kilo! Ekkö sää painosta erottanu? No en kai, kun oli kiiru kotio.
Menet heti vaihtamaan, motkottaa äiti. Survaisen kelkalla pieneen puotiin. Siellä on täysi kaaos. Rohmakas nainen on puhetulvasta toivuttuaan huomannut heti, että paketit ovat vaihtuneet. ”Painosta sen jokainen huomaa, varas, mikä varas. Tottakai se otti makkarat ja jätti ranskanleivän!” Myyjä toppuuttelee, että vahinko se on ollut ja tuoltahan se tyttö tuleekin. Nopea pakettien vaihto. Ei keskusteluja, ei joulurauhan toivotuksia. Kireä tunnelma jää leijumaan jauhohyllyjen väliin.
Potkin kotiin ja kerron, mitä ison kaupan omistaja oli sanonut tiellä. Äiti riuhtaisee monta kertaa paikatun vasikkaturkkinsa päälleen ja nappaa minut käsipuoleen. Mennään kauppaan, vaikka ollaan velkaa. Nyt äidillä on mitta täysi: ”Ei tartte lapselle huudella, ei se sen vika. Huutaa aikuisille!” Kauppias ojentaa maksavalle asiakkaalle tiskin alta ilmaisen kahvipaketin ja toivottelee hyvää joulua. Äidille ei sano mitään, punottaa vaan.
Kotona äiti keittää kahveet ja leikkaa ranskanleivästä siivun tassiini. Panee paksulti voita päälle. Taputtaa päätäni ja sanoo: kyllä tästä hyvä joulu tulee, ans kattoo ny .
Ja tuleehan se joulu, harras, kaunis, kimmeltävä. Kaikki murheet, surut ja pahat sanat unohdetaan, tai oikeastaan sysätään tammikuulle. Silloin syödään suolasilakoita ja reikäleipää. Nyt mässäillään, homennetaan niin, että napa rutisee. Joskin muistetaan se ensimmäinen joulu, mutta vasta joulukirkossa, aamulla anivarhain.
Olisipa minulla vielä se kelkka, Saarion Pietarin taidokkaasti veistämin puuosin, niin kaikki ystäväni kyytiin ottaisin. Mukaan liittyisi yhdestä jos toisestakin tutusta töllistä kelkkailija. Mentäisiin jontturina ahdetta alas, niinkuin lapsena.
Kaikki harmit unohdettaisiin, surut suistettaisiin, vekselit ja velatkin, tammikuulle. Toivoteltaisiin ohi kelkkaileville rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta.
Käärittäisiin tämäkin joulu koriaan pakettiin ja liimattaisiin sinne monien joulujen muistoalbumiin. Liimana käytettäisiin veteen sekoitettua perunajauhoa tai väskynäsopan lientä.
Hunteerailee,
Jaakolan Pirkko