KOLUMNI Vähemmän vakavaa vapaa-aikaa

0
Kuvituskuva: LL arkisto

Olen toisinaan seurannut keskustelua harrastustakuusta varsin hämilläni. Opetus- ja kulttuuriministeriön hankkeen tavoitteena on parantaa yhteistyötä koulun ja harrastusten järjestäjien kesken sekä kehittää lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksia. Tavoite on hyvä, mutta käsitys harrastuksesta vaikuttaa kovin kapealta. Aivan kuin harrastus tarkoittaisi vain kodin ulkopuolista aikuisen ohjaamaa toimintaa.
Vasta pari vuotta sitten Yle julkaisi uutisen vertaisohjaamisesta, jossa kerrottiin, kuinka koululaiset itse organisoivat omia harrastusryhmiään ja opettavat toisiaan. Ilmiö ei ole uusi, sillä muistan omasta lapsuudestani, kuinka kokoonnuimme pelaamaan jalkapalloa sekä harjoittelemaan teatteriesityksiä kaverien kanssa.
Meillä jokaisella on piileviä kykyjä, joita emme välttämättä edes tunnista, ja harrastukset ovat hyviä tapoja selvittää niitä kokeilemalla erilaisia juttuja, mokaamalla ja pitämällä siinä sivussa hauskaa. Harrastus voi parantaa itsetuntoa ja tuoda onnistumisen kokemuksia, mutta ei mikä tahansa harrastus, vaan sellainen harrastus, jossa lapsi kokee pärjäävänsä ja josta hän nauttii.
Joukkue voi olla yhteisö, jonka kanssa voi kasvaa ja kehittyä yhdessä, mutta myös yhteisö, jossa kiusataan ja joka ruokkii kateutta ja epätervettä kilpailullisuutta. Harrastus voi olla sosiaalinen tai itsenäinen. Esimerkiksi sosiaalisista tilanteista kuormittuva lapsi voi kaivata koulupäivän jälkeen hiljaisuutta ja omaa aikaa. Monia taitoja voi oppia myös itse kokeilemalla.
Liikunta ei tarkoita kilpaurheilua. Pahimmillaan tuloksiin keskittyvä urheiluharrastus voi jopa tappaa liikunnanilon. Mitä korkeampi taso, sitä kalliimmaksi harrastus tulee, kun joudutaan kulkemaan pidempiä matkoja treeneihin ja peleihin sekä hankkimaan lisenssejä, välineitä ja vakuutuksia.
Lapsen harrastus ei ole automaattisesti myös vanhempien harrastus. On mielettömän upeaa ja tärkeää, että monet vapaaehtoiset mahdollistavat harrastustoiminnan, mutta yhtä lailla täytyy ymmärtää, ettei kaikilla vanhemmilla ole yhtäläisiä mahdollisuuksia osallistua toimintaan, eikä tämän pitäisi vaikuttaa lapsen asemaan harrastuksessa.
Harrastus voi opettaa sitoutumista ja pitkäjänteisyyttä, mutta mielestäni yhdenkään lapsen ei tule oppia, että hänellä on velvollisuus osallistua harrastuksiin vain osallistumisen vuoksi. Koulu riittää. Sen sijaan lapsi voi tiedostaa, että hänen odotetaan pitävän kiinni sovitusta.
Toivoisin, että harrastustakuu veisi lasten ja nuorten harrastuskulttuurin takaisin siihen, mitä harrastus pohjimmiltaan tarkoittaa. Harrastus voi viitata oikeastaan mihin tahansa vapaa-ajan aktiviteettiin, jota tekee säännöllisesti. Höntsyryhmille olisi varmasti enemmän kysyntää, sillä monet joutuvat jättämään rakkaan harrastuksensa ajanpuutteen vuoksi viimeistään toisen asteen opinnoissa.

Emilia Voltti

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän