KOLUMNI Arkun äärellä

0
Arkistokuva: TS/Lennart Holmberg

Muistan edelleen hetken, kun kuulin Vesa-Matti Loirin kuolemasta. Olin taukohuoneessa kahvilla, ja joku sai tuoreen uutisen suoraan älykelloonsa. Muutamat lehdet julkaisivat nettisivuillaan muistokirjoituksenkaltaisen koosteen Loirin urasta. Sen pohjalta ei kenellekään jäänyt epäselväksi, miten merkittävästä suomalaisesta taiteilijasta oli kysymys.

Sana suomalainen on tuossa ehkä jonkinlainen avainsana. Aistin ilmassa eräänlaista kansakunnan surua, kuitenkin kaunista ja lohdullista sellaista. Loiri ystävänsä Jari Tervon mukaan oli jättänytkin viimeiseksi viestiksi suuret kiitokset Suomen kansalle kaikesta. Jostain syystä minäkin olin hyvin liikuttunut pitkään, vaikkei minulla ollut Loirin taiteeseen suurempaa sidettä. Upeasti hän tulkitsi vaikeita kappaleita, ja Uunoja olin tietenkin nähnyt. Tapaankin sanoa, että Uuno Turhapurho armeijan leivissä on maailman paras yhden tähden elokuva.

Ehkä näin saimme jonkinlaisen hitusen siitä tunnetilasta, joka läpäisi Ison-Britannian kuukautta myöhemmin. Kuningatar Elisabet kuoli syyskuun alussa. Oli monarkiasta mitä mieltä tahansa, uskon, että myös britit kokivat syvää kansakunnan surua, yhteistä ja kaunista. Toimittaja Annamari Sipilä pääsi vierailemaan kuningattaren arkulla, jolla vallitsi syvä hiljaisuus. Hän kuvasi ihmisten reaktioita, kun nämä olivat satojentuhansien muiden lailla jonottaneet päästäkseen hetkeksi arkun äärelle. Kumarruksia, ristinmerkkejä, kyyneleitä, nyökkäyksiä, kunniaa. Sipilälle ei silti monikaan osannut antaa selkeää selitystä, miksi oli jaksanut odottaa vain saadakseen kokea sen hetken. Se vain tuntui tarpeelliselta.

Vuoden 2022 viimeisellä viikolla kuoli kaksi nimekästä henkilöä. Jalkapallolegenda Pelé poistui viheriöltä. Urheilijat, jalkapallon ystävät tai Brasilian jalkapalloliitto (joka jätti Pelén kuolinvuoden mainitsematta korostaakseen tämän ”ikuisuutta”) eivät säästelleet sanojaan. Viesteissä välittyi ihmisten kokemus jalkapallon kuolemattomuudesta. Yhdellä jos toisella oli muistoja jaettavana. Sellaisia, jotka olivat yhdistäneet ihmisiä ja yhdistivät edelleen.

Seuraavana päivänä uutisoitiin emerituspaavi Benedictuksen poismenosta. Sanaton suru valtasi miljoonat katolilaiset ympäri maailman. Kukaan ei osannut selittää surua, ja silti kaikki tiesivät, mistä suru tulee. Kohdataan loppu. Kohdataan kuolevaisuus, omakin. Kuningatar Elisabetkin oli ollut vallassa ihmisiän. Kaikenlaiset ihmiset kokoontuivat arkun äärelle, koska haluttiin olla osa isoa yhteistä kokemusta.

Loiri-elämäkerrassa Jari Tervo kirjoittaa näinkin mahtipontisesti: ”Vesa-Matti Loiri on sotienjälkeisen ja internetiä edeltävän suomalaisen yhtenäiskulttuurin ajan viimeinen ja kirkkain tähti. Kun hän kuolee, haudataan aikakausi.” Kaikessa pateettisuudessaan virkkeessä piilee totuuden muren. Loiri syntyi sotien keskelle. Tuskin kukaan taiteilija on yhdistänyt suomalaisia samalla tavalla kuin hän.

Myös suomalaisten kokema suru yhdisti meitä jollain sellaisella tavalla, jonka tässä kylmässä ajassa koen olevan poikkeuksellisen tarpeellinen.

Mira Kreivilä