Loimaa
– Mauno Koivisto voidaan katsoa olevan loimaalaistaustainen, sillä hänen isänpuoleiset sukujuurensa ovat Loimaan seudulla ainakin 1700-luvulta lähtien. Ehkä kauempaakin, mutta siitä taaksepäin mentäessä sukuselvityksen tekeminen on vaikeaa, kun ei ole enää kirkonkirjoja, Turun yliopiston Suomen historian lehtori emeritus Veikko Laakso kertoi Koivisto-aiheisella juhlaluennolla.
Entisen presidentin syntymästä tulee 25. marraskuuta kuluneeksi 100 vuotta ja Loimaalla vietettiin ikäänkuin synttärien ”etkoja” SDP Loimaan järjestämässä tilaisuudessa.
Varhaisimpia tunnettuja Koiviston suvun henkilöitä ovat vuonna 1742 Köyliön kylässä kuollut rakuuna Johan Pilroth ja toisen sukuhaaran vuonna 1700 syntynyt Kurittulan Ala-Nissilän isäntä.
Suomen sukututkimusseura on tehnyt kaikista presidenteistä sukuselvityksen vuosikirjoihinsa, ja Koivistoa käsittelevässä osassa ja sen aukeaman laajuisessa sukutaulussa esiintyvät järjestään Loimaa ja Alastaro ja niiden edelleen tunnettuja paikannimiä.
– Mauno Koiviston isä Juho Koivisto oli Pappisten kylän Ala-Klemen talon Koiviston torpan poika, joka syntyi 1881 ja kuoli vasta 1965 Turussa.
Hän muutti Merimaskuun 1903 ja asettui 1912 Turkuun. Ammateiksi hänelle on mainittu ensin Loimaalla renki ja myöhemmin merimies, laivapuuseppä ja kirvesmies.
Veikko Laakso muisteli, miten Suur-Loimaan historia -teoksen ensimmäinen numeroitu kappale käytiin historiatoimikunnan kanssa luovuttamassa Tellervo ja Mauno Koivistolle presidenttiparin kesäpaikassa Kultarannassa.
– Manu kertoi silloin, että oli isänsä kanssa joskus poikasena ollut polkupyöräretkellä Pappisissa katsomassa isän kotitorpan paikkaa, Veikko Laakso totesi ja muisteli tämän maininneen, ettei torppaa enää silloin ollut, eikä hän enää osaisi torpalle enää mennä.
Yleisössä istunut Heikki Eskola Niinijoelta tiesi kertoa, että torpan nurkkakivet ovat edelleen paikallaan.
Riitta Mäki-Punto taas kertoi Koiviston olleen äitinsä pikkuserkku ja muisteli tavanneensa Juho Koiviston, kun tämä pyöräili Turusta sukulaisten luo Kyröön.
– Olin silloin 14-vuotias ja hän 78, nyt olen itse 78-vuotias.
Tarja Mäki-Punto-Ristanen toivoi Koivistoa paljon tutkineen Veikko Laakson kertovan, mikä hänen mielestään olisi oikea tapa Turussa presidenttiä muistaa ja viittasi siellä pitkään jatkuneeseen kiistaan asiasta.
– Ja Loimaallakin on alettu enemmän miettimään, mitä merkkihenkilöitä meillä täällä on ja ollaan kadunnimiin ja muihin ruvettu eri tavalla heitä nostamaan, niin ehkä Koiviston suku tai Juho Koivisto olisi oikein oiva henkilö tiestössä tai paikoissa.
Nimistötoimikunnan jäsenenä parikymmentä vuotta Turussa ollut Laakso on parhaillaan pormestari Minna Arven asettaman Koiviston juhlavuoden toimikunnan jäsen, mutta ei kommentoi keskeneräisiä suunnitelmia. Aloitteita katujen nimeämisestä Koiviston mukaan on tehty vuosien aikana useita. Vakiintuneita nimiä ei ole haluttu muuttaa ja toisaalta on haluttu, että paikka liittyisi myös jotenkin presidentin elämään.
– Paikan taas tulisi olla aika edustavakin, eikä kulman takana joku pieni aukio tai muuta, hän totesi ja arvioi, että Turun muuttuvassa satamassa saattaisi olla sopivia paikkoja satamassakin työskenneen presidentin muistamiseksi.
– Jälkiä ja merkkejä olisi niin paljon, että oltaisiin täällä viikko, jos kaikki käytäisiin läpi, Veikko Laakso totesi Mauno Koiviston elämästä ja tehtävistä, joihin presidenttiyden lisäksi kuuluu niin toimimimen valtiovarainministerinä kuin pääministerinä ja Suomen Pankin johtajana.
Hän tiivisti Mauno Koiviston tärkeimmän perinnön parlamentarismin korostamiseen ja Suomen suunnan reivaamisen kohti länttä rauhaa rakentaen.
– Vuoden 1919 hallitusmuodossa presidentin asema jäi vahvaksi ja varsinkin pitkäaikaisen ja asemaltaan ja arvovallaltaan vahvan Urho Kekkosen aikana puhtaan parlamentarismin periaate ontui aika pahasti.
Koivisto oli Veikko Laakson mukaan ainoa henkilö, joka uskalsi uhmata Kekkosen käskyvaltaa.
– Manu ei suostunut pääministerinä hallituksensa eroon, vaikka sai viestejä Kekkosen sitä haluavan. Koivisto vetosi siihen, että hallituksen asema riippuu eduskunnasta ja niin kauan kuin eduskunnan enemmistö on hallituksen takana, hän ei katso velvollisuudekseen erota ja erottaa hallitusta.
Neuvostoliiton romahtaminen 1990-luvun alussa tarjosi mahdollisuuden suunnata länteen.
– Katsottiin, että YYA-sopimus ja Pariisin rauhansopimuksen tietyt määräykset esimerkiksi Puolustusvoimien enimmäisvahvuudesta vaikkapa hävittäjien suhteen ovat rauenneet, kun toista osapuolta ei enää ollut.
Näin irtauduttiin itäpainotteisesta ulkopolitiikasta ja suuntauduttiin länteen liittymällä Euroopan Unioniin.
– Jos Koiviston linja pitäisi määritellä, se olisi parlamentaarinen Suomi poliittinen ja henkinen itsenäisyys turvaten.