– Olin jo päättänyt, että seuraavan kerran kun Sarka-museon johtajan paikka vapautuu, niin sitä on sitten vähän niin kuin pakko hakea, Suomen maatalousmuseo Saran johtajana aloittava Lauri Viinikkala toteaa.
Sarka on hänen mukaansa se ykkönen Varsinais-Suomessa museoalalla ja hänen aiempi työpaikkansa, Liedon Vanhalinna se toiseksi paras.
– En olisi oikeastaan mihinkään muualle Vanhalinnasta lähtenytkään.
Sarassa on kaikki se, mikä Lauri Viinikkalaa kiinnostaa – museo itsessään, menneisyyden kertominen ja tiedon välittäminen.
– Ja kun aihepiiri on vielä se, mikä eniten itseä kiinnostaa, eli maatalouden ja maaseudun historia, ja työyhteisökin on mitä miellyttävin, niin Sarassa on kaikki kohdallaan.
Sarassa on esillä kaikkien suomalaisten historia, Lauri Viinikkala sanoo.
– Käytännössä jokaiselta löytyy jonkinnäköinen kytkös maatalouteen ja maaseutuun, ainakin kun riittävän pitkälle historiaan mennään.
Suurimmalla osalla kuilu on korkeintaan yhden tai kahden sukupolven mittainen, ja hänen omassa tapauksessaan kuilua ei ole ollenkaan, sillä hän hoitaa äitinsä ja veljensä kanssa suvun kolmea tilaa Uudenkaupungin Lokalahdella ja Pyhämaassa.
– Pellot on vuokrattu, mutta pensasmustikkaa on omassa viljelyssä, joten maataloustyöt ovat nykyään lähinnä ruohonleikkurilla ajelua.
Pieniä metsätöitä hän pääsee vielä tekemään harvennuksissa, mutta muuten tilojen metsien hoito teetetään ulkopuolisella.
Kiinnostuksensa historiaan hän tietää syntyneen jo lapsena.
– Maatilalla kun vanhojen rakennusten ympärillä vietti lapsuuttaan ja siellä oli kaikkea vanhaa esineistöä, niin muistan, että halusin tietää mitä ne ovat ja mihin niitä on käytetty.
– Minulle on myös muistutettu, että keräsin oman pikkumuseon vanhan päärakennuksen ullakolle ehkä joskus 10-vuotiaana.
Saran ja Suomen maataloushistorian keskeisin sanoma nykyihmiselle on Lauri Viinikkalan mukaan nykyisen elintason ajallinen lyhyys.
– Sarassa on esillä tuhansien vuosien historia, ja vaikka siellä keskitytään muutamaan sataan vuoteen niin se ajallinen perspektiivi, joka sieltä muodostuu, näyttää, miten häviävän lyhyt hetki tällainen nykyajan ylellinen ja globaali elämäntapa on.
Miten pitkään onkaan eletty paljon niukemmissa oloissa ja miten on tultu toimeen paljon suoremmin maatalouden kautta – miten oma elanto on ansaittu omalla työllä, omasta maasta.
– Miten lyhyt aika siitä on, että tämä oli arkea suurimmalle osalle meistä. On klisee, että ruoka tulee kaupan hyllyltä, mutta tosiasiat kliseen taustalla hahmottuvat, kun niihin museonäyttelyn kautta tutustuu.
Hänen mukaansa on myös tärkeää, ettei puhuta pelkästään ilmiöistä, vaan ilmiöistä ihmisten kautta.
– Mitä kaukaisemmasta menneisyydestä puhutaan, niin sitä useammin esimerkiksi kirjoissa puhutaan pelkistä numeroista. Museo on juuri paikka, mikä antaa mahdollisuuden empatian kautta syntyvään samaistumiseen menneisyyden ihmisen kanssa.
Museon tehtäväksi hän näkee ihmisten innostamisen löytämään uusia näkökulmia menneisyyteen. Museojohtajan työ on sekin innostajan tehtävä.
– Keskeisin museojohtajan vastuu on saada työyhteisö löytämään uusien näkökulmien riemu ja menneisyyden esittämisen ilo.
Museon kehittämisessä tavoitteena tulee olemaan museon viestin monipuolistaminen entisestään. Ajatuksena on näkyä monenlaisissa kanavissa ja monella tavalla, poimia kokoelmista ja museon tiedoista esiin mielenkiintoisia ja yllätyksellisiä asioita ehkä jopa vähän huumoriakin käyttäen.
– Digitaalisuuden tuominen näyttelyihin digitaalisuuden itsensä vuoksi on sellainen karikko, jota haluan välttää. Digitaalisia tekniikoita käytetään silloin, kun se varsinaisen tehtävän kannalta on olennaista – silloin kun yleisö saa uudenlaisia keinoja löytää menneisyyden, niin silloin tartutaan digitaalisiin esityskeinoihin.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana museomaailmassa on hänen mielestään sorruttu aika paljonkin siihen, että on lähdetty tuomaan näyttelyihin jotain digitaalista ihan vain siksi, että digitaalisuus itsessään on mukamas jotenkin hirvittävän hienoa ja hauskaa ja samalla on unohdettu sisältö ja tietopuoli.
Hyviäkin esimerkkejä on. Turun museokeskuksen Turun paloa edeltävän kaupungin rekonstruktiota on hänen mukaansa hyödynnetty monipuolisesti ja monessa yhteydessä.
– Osa siitä on tehty netissä katsottavaksi videoksi, sitä on tuotu lisättyyn todellisuuteen, Luostarinmäelle on tuotu videokuva, josta näkee miltä alue on aikanaan näyttänyt. On ollut hieno seurata, miten tietoa ja elämyksellisyyttä on yhdistetty.
Yhteiskunnalta hän toivoo museoiden tuottaman hyödyn ja hyvinvoinnin tunnustamista ja niiden mukaista resurssointia.
– Monesti yhteiskunnallisessa keskustelussa tulee sellainen olo, että museot on vaan rahareikiä, joita vaan ylläpidetään itsensä vuoksi ilman, että niistä on varsinaisesti mitään hyötyä.
Hän muistuttaa, että kun museoiden toimintaa on tutkittu, on huomattu, että se jos mikä on hyvinvointipalvelu: museokäynti on yhtä aikaa sosiaalinen, tiedollinen ja viihteellinen elämys.
– Ja jopa liikunnallinen. Kun tiloissa kävelee ja kun joissakin museoissa on mahdollisuus kokeilla joidenkin asioiden toimintaa kokeilla suoraan itsekin, niin liikettä tulee enemmän kuin näyttöruudun edessä.
Sivistyksellä on nyky-yhteiskunnassa vähän kuiva kaiku, Lauri Viinikkala pohtii, mutta muistuttaa, että tietäminen ja tieto voivat olla hyvinkin hauskoja asioita, kun niitä mietitään enemmän oivaltamisen kuin sivistymisen kautta.
– Oivaltamiseen sisältyy pieni riemu siitä, että on keksinyt jotakin. Museot ovat yhä enemmän siirtymässä sellaiseen, että yhä enemmän tarjotaan yleisölle eväitä keksiä ja löytää lisää yhteyksiä niiden asioiden lisäksi, mitä museo suoraan kertoo.
– Museot tarjoavat hyvin edullista viihdettä ja viihtyvyyttä nimenomaan tiedon kautta. Tiedonjälkeisessä ja vaihtoehtoisten totuuksien maailmassa kaivataan ankkuria, joka pitää paikallaan faktapohjaisessa maailmassa.
Museot haastavat myös kriittiseen ajatteluun.
– Niiden tarjoaman faktapohjan perusteella kukin voi tehdä omia tulkintoja, joita historian käsittely ja tutkimuskin ovat.
– Museolla on vankka asiantuntijarooli, mutta sisällöt eivät ole sellaisia, että asiantuntija sanelee, että näin asiat olivat. Yleisölle tarjotaan eväitä löytää itse menneisyys ja itseä kiinnostavat piirteet ja teemat sieltä.
Museoita tarvitaan, hän sanoo ja kuvaa niiden merkitystä vertaamalla niitä majakkaan.
– Majakka kiinnittää paikalleen, sen avulla tietää oman suuntansa ja mistä on tulossa. Vaikka olisi liikkeellä sumussa paatin kanssa, eikä tietäisi yhtään mistä on tulossa ja minne on menossa, niin majakka näyttää tietä, vaikka olisi soutamassa siitä poispäinkin.
Majakan lailla menneisyys antaa perspektiiviä nykyisyydelle.
– Menneisyyden tuntemalla hahmottaa yhteiskunnan nykytilan paremmin.
Kuka?
Lauri Viinikkala
FT, Suomen maatalousmuseo Saran johtaja ja museosäätiön toimitusjohtaja 20.3. alkaen
Syntynyt 1985. Kotoisin Lokalahdelta, asuu Turussa perheensä kanssa. Perheen kaksoset täyttävät 4 vuotta.
Väitteli tohtoriksi Suomen historiasta aiheenaan yhdistetyn todellisuuden hyödyntäminen menneisyyden esittämisessä museoissa ja kulttuurimatkailussa.
Ollut myös perustamassa virtuaali- ja lisättyyn todellisuuteen erikoistunutta yritystä.