Helmikuussa viettämäni talviloman aikana elämäni muuttui järisyttävällä tavalla. Aivan kuin olisin vapautunut epämääräisestä vankilasta, tai siltä se tuntui. Olin rentoutunut ja aloitin työt loman jälkeen uudella energialla. Olin yhtäkkiä saanut jostain roppakaupalla lisää aikaakin.
Oli tapahtunut muutos, joka oli valtava ja sitten kuitenkin pieni.
Luovuin älypuhelimesta.
Luulin, että se olisi ollut mahdotonta. Olin yrittänyt puhelinpaastoa aiemminkin, mutta päädyin ottamaan luurin käteen aina uudestaan, ja sitten taas mentiin, hyökyaalto vei minut Instagramin ikuiseen virtaan, enkä minä todellakaan surffannut sillä aallolla.
Syytän puhelinriippuvuudestani jollain tasolla koronapandemiaa enkä mielestäni ihan turhaan. Kun reitit ulkomaailmaan katkesivat, ei ollut muuta kuin netti. Silti kännykästäkään ei maagisesti löytynyt riittävästi seuraa tai mielekästä ajanvietettä, mutta kierre oli valmis. Loputtomana virtana puolituttujen leivontakuvia, meemejä, possuvideoita, idioottimaisia väittelyitä, oman elämänsä elämäntapavalmentajien keittiöpsykologiaan pohjaavia ohjeita. Tykkäilin läheistenkin kavereiden kuvista automaatiolla, turtana.
Niin siinä sitten kävi. Vajosin enkä yrittänytkään uida. Sitten kun yritin, olin jo unohtanut, miten se tehdään.
Talvilomani ensimmäisenä päivänä istuin sohvalla luuri liimaantuneena kouraan ja aloin yhtäkkiä tuntea fyysistä pahaa oloa. Tiesin, että se johtui älypuhelimesta. Viskasin sen helvetin paskarakkineen pöydälle niin kovaa, että hyvä kun ei mennyt rikki. Tai olisi saanut vaikka mennäkin.
Koko sen viikon käytin puhelinta ainoastaan pakolliseen viestintään. Tämä pakollinen viestintä osoittautui hyvin, hyvin vähäiseksi.
Asia, mikä minut lopulta vapautti, oli yksinkertainen. Vein puhelimen toiseen huoneeseen. Poissa silmistä poissa mielestä poissa kädestä.
Elämäni muuttui.
Luin viikossa romaanin. Keskittyminen – syventyminen – pitempään sisältöön oli taivaallista. Aloin tarttua puhelimen sijaan naistenlehteen. Sain siitä samanlaisen sisällön kuin somesta, mutta paremmassa paketissa ilman sälää, silppua ja sinistä valoa.
Kun halusin kokeilla uutta reseptiä, etsinkin sen keittokirjasta. Ostin vesivärit. Harjoittelin kotijumpan, lehdestä. Kuuntelin äänikirjaa tekemättä samalla muuta.
Aloin katsoa kauemmas. Silmät pitivät siitä.
Stressitasoni laski. Keskittymiskykyni parani. Havaitsin uusia asioita. Lyhytjännitteisyys alkoi haihtua. Nukuin paremmin. Verenpaine laski. Aloin tehdä asioita kiirehtimättä. Olin virkeämpi. Ajatukset juoksivat päässä hitaammin mutta selkeämmin. Muutos tuntui koko kehossa.
Valtava muutos, ja kuitenkin loppujen lopuksi helppo. Piti vain pysytellä sopivalla etäisyydellä puhelimesta. Ja ymmärtää, ettei minun tarvitse olla koko ajan saavutettavissa.
En ole koskaan palannut lomalta yhtä rentoutuneena kuin tuon viikon jälkeen. Ajatella, mitä kaikkea pystyn tällä vapautuneella ajalla ja energialla vielä tekemään.
Mira Kreivilä