Kaikki alkoi Tukholmassa, kun näin ensimmäistä kertaa kotini lähellä majavaperheen. En voinut uskoa, että Itämerellä elää majavia, vaikka ne ovat makean veden asukkeja. Myöhemmin opin, että meren matalasuolaiset osat ovat täynnä makean veden lajeja, kun taas monet valtamerilajit eivät niissä pärjää.
Tuolloin kävelin joka ilta rannalle tarkkailemaan majavien rakennuspuuhia. Ne sahasivat puiden oksia hampaillaan ja paukuttelivat hännillään veteen – luin netistä, että ne viestivät toisilleen läpsyttelemällä. Luin, että yksiavioisten majavien pesässä voi olla kaksi huonetta ja isosisarukset hoitavat pienempiä sisaruksia.
Sukupuuttoon metsästettyjen majavien kantaa yritettiin parantaa istuttamalla Suomeen Kanadasta tuotuja majavia, mutta selvisi, että euroopan- ja kanadanmajavat ovat kaksi eri lajia ja Kanadasta tuotu laji itse asiassa syrjäytti euroopanmajavia monilla alueilla.
Lipsahdin kerran huhtikuussa laiturilta veteen, kun kuvasin majavaa uimassa. Vesi ylettyi minua lantiolle. Pitelin hölmistyneenä kuivaa kameraa kädessäni, ja majava vilkaisi minua ihmeissään. Palasin kotiin housut vettä valuen ja kämppikseni katsoi minua vähintään yhtä ihmeissään kuin majava.
Majavat unohtuivat vasta eräässä kansallispuistossa, jossa kuvasin videota maisemista. Katselin kuvaamaani pätkää siristellen silmiäni kirkkaassa valossa, kallionseinämään nojaten. Yhtäkkiä huomasin jotain kummaa videolla. Kaktuksen takana oli keppi, joka näytti aivan käärmeen hännältä. Kun käännyin katsomaan kaktusta kallionkolossa uudelleen, huomasin, että sehän on oikeasti käärme ja melkein kiljaisin säikähdyksestä. Valtavan pitkä käärme luikerteli piiloon pusikkoon.
Sittemmin olen kyykkinyt, vaaninut ja kipittänyt kaiken maailman lajien perässä taskuravuista villivuohiin ja hytissyt lumisateessa rantakivellä — en millään malttanut lähteä, koska norppa oli ihmeenkaupalla päättänyt kiivetä eteeni kivelle köllöttelemään. Samalla olen yrittänyt antaa tilaa eläimille, jotta ne eivät häiriintyisi, ja häpeillyt hieman uteliaisuuttani. Kuvat eivät koskaan ole yltäneet hetken tasolle. Parhaat kuvat tallentuvat muistiin eivätkä kameraan.
Viime viikolla pelasimme jalkapalloa, kun joutsen lennähti kentän laidalle. Se katseli kentälle kuin haluaisi seurata matsia. Jatkoimme peliä, ja joutsen vaappui muutaman askeleen vasemmalle, muutaman oikealle aina sen mukaan, minne pallo siirtyi. Lopulta sisäinen dokumentaristini ei enää malttanut pysyä kentällä vaan haki kännykän repusta. Samaan aikaan vastustaja teki maalin ja joutsen sai tarpeekseen ö-divarin potkuttelusta ja lähti tiehensä.
Ainutlaatuisimmat kohtaamiset villieläinten kanssa tulevat vastaan niin yllättäen, että kameraa tuskin ehtii kaivaa edes esille. Tuntuu aivan siltä kuin villieläin olisi päättänyt näyttäytyä poikkeuksellisesti minulle, vaikka polkumme kohtaavat sattumanvaraisesti. Täällä me elämme kaikki lajit rinnakkain. Se on kaikista ihmeellisintä.
Emilia Voltti