Metsämaan päiväkodin varhaiskasvatuksen opettaja hihkaisi toimittajallemme juttukeikalla, että pienemmät lapset oppivat isompien kanssa ja isommilta kaksivuotisessa esikoulussa – ”ja se on ihanaa” (LL 23.5.).
Sitähän oppiminen on. Ihanaa.
Se ei ole vain väline – esimerkiksi arvosana todistuksessa. Emme me opi koulua tai työpaikkaa varten, vaan omaa ainutlaatuista elämäämme varten. Oppiminen ja osaaminen on ilo ja elämänasenne, mahdollista kaikille ja koko elämän ajan.
Jotakuta ei kiinnosta ranskan kieli, toista todennäköisyyslaskenta. Kolmatta kiinnostaa vain käsityöt. Jotain on pielessä, jos ihminen ei löydä elämäänsä asiaa, josta haluaisi tietää lisää ja osata enemmän – jotain on pielessä, jos tässä löytämisessä ei kukaan osaa, halua tai pysty häntä auttamaan.
Kukaan ei selviä elämästä oppimatta. Joskus pitää nähdä vaivaa ja opetella sellaistakin, mikä ei heti sytytä.
Kun lukee suomalaisten opettajien kertomuksia tämänpäivän koulumaailmasta (Helsingin Sanomat 21.5.), surettaa. Kouluissa taistellaan isojen luokkakokojen ja riittämättömän tuen kanssa sekä pohditaan, pitäisikö keskittymiskyvystä tehdä uusi oppiaine, sillä taidolle olisi tarvetta. Samoin kouluissa mietitään, miten joissain kodeissa ei enää nähdä koulun ja oppimisen merkitystä lapsen tulevaisuudelle.
Ja se ei ole ihanaa.