Haluaisin osata kirjoittaa kuin maalari. Tallettaa tekstiin hetkiä kuin taidokkain kuvataiteilija, valokuvan tarkkuudella. Käyttää kynää kuin sivellintä, maalata tunnelman tekstin muodossa talteen. Joskus olen kokenut onnistuneenikin kirjaamaan jotain kaunista ylös lähes yhtä kirkkain sävyin kuin tapahtumat itse koin, mutta usein hetket, katseet ja tunteet pakenevat kirjoittavia sormiani. Eikä aakkosten asettaminen kauniisiin jonoihin kaikkeen tekstintuottamiseen sovikaan. Kaunokirjallisuus tavoittaa nyanssit, jotka jäävät uutistekstistä uupumaan.
Teksti ei koskaan säilytä maailmaa täydellisesti sellaisenaan. Jotain jää aina puuttumaan, jotain, minkä ääni tavoittaa ja jonka eleet viimeistelevät. Toisaalta teksti jättää tilaa mielikuvitukselle. Siihen perustuu kirjallisuuden taika. Vai oletko koskaan katsonut lukemastasi kirjasta tehtyä elokuvaa ja ajatellut, että noin minäkin kirjan tapahtumat ja henkilöt koin?
Mielikuvituksen kokoinen aukko mahdollistaa kuitenkin myös virhetulkinnat. Joskus pelkästä tekstistä on mahdoton tulkita, onko lauseet laadittu hymy huulilla vai maata jalalla polkien. Tämän olen kokenut usein omakohtaisesti enkä ole ainoa. Kirjailija Katja Kettu ja taiteilija Ismo Alanko kertoivat Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä (10/2021), kuinka Alangosta kertova kirjaprojekti oli mennä metsään, kunnes he opettelivat käyttämään keskinäisessä viestinnässään hymiöitä.
Vielä vähemmän rivien väleissä olevia tunteita täytyy arvuutella, kun ottaa puhelimen käteen ja valjastaa sen toimintaan, johon se 1800-luvun puolivälissä kehitettiin: puheen välittämiseen. On ironista, että siinä missä jokaisella meillä on nykyään puhelin taskussamme, yhä useampaa vaivaa soittokammo.
Kirjoittaminen on ansainnut kaikki oodinsa, jotka sille on koskaan osoitettu. En vaihtaisi luku- ja kirjoitustaitoa mihinkään, sillä ne ovat kuin supervoimat, joiden avulla arki, yhteydenpito ja ymmärryksen lisääminen pyörivät. Olen silti sitä mieltä, että kasvokkain tapahtuvia kohtaamisia on syytä vaalia. ”Mikään ei ehkäise polarisaatiota, väärien mielikuvien syntymistä ja niiden heijastamista muihin paremmin kuin kasvokkaiset kohtaamiset”, toteaa myös Yhteishyvässä (2/2023) haastateltu kirjailija, ohjaaja ja käsikirjoittaja Veera Ikonen.
Korona-aikana kasvokkaiset kohtaamiset olivat pannassa. Yksin asuvia ikäihmisiä tervehdittiin vain ikkunalasin läpi vilkuttaen. Uudellamaalla asuvat olivat hetken eristetty muusta Suomesta. Halaaminen ja kättely olivat kerrassaan sopimatonta käytöstä. Kuinka kaukaiselta kaikki tämä tässä hetkessä tuntuukaan! Miten muistaisimme, nyt kun ihmissuhteiden ylläpitäminen on palannut normaaliuomiinsa, että tätä kaikkea arkisuutta kannattaa todella arvostaa?
Tieto liikkuu kyllä tekstimuodossakin, mutta tunne ei ilman, että se menettää jotain olennaista matkan varrella. Tiedon ja tunteiden käsittely yhdessä toisen ihmisen kanssa tuo usein laajempaa perspektiiviä, oltiinpa asioista samaa tai eri mieltä.
Katriina Reijonen
katriina@sivulause.fi