Tätä kirjoittaessani Suomen hallitusneuvottelut olivat kesken. Silti yksi asia on selvää: leikkauksia on tulossa. Jo kevään eduskuntavaaleissa keskustelua hallitsi julkinen velka.
Ymmärrän hyvin sen, että jos pidemmän päälle menot ovat suuremmat kuin tulot, se tarkoittaa sitä, ettei meillä ole käytännössä kansakuntana varaa siihen, mitä me nyt ylläpidämme lainarahalla, pahimmillaan syömävelaksi.
Silti kevään vaalikeskustelujen aikana en osannut päättää, kumpi ärsytti enemmän: ideologiset hyvinvointivaltion leikkaajat vai ne, jotka pistäisivät suurin piirtein kaiken yhteiskunnan maksettavaksi.

Henkisesti olen varautunut vastaavanlaisiin toimenpiteisiin kuin Sipilän hallituksen kuuluisa kiky eli kilpailukykysopimus.
Sen verran tulevat leikkaukset ja niiden kohdentaminen ärsyttävät jo ennalta, että huomaan ajoittain leikitteleväni tuottavan työn käsitteellä, joka erään yksinkertaistavan määritelmän mukaan kuuluu näin: tuottavaa työtä on sellainen, josta riittävän moni on valmis maksamaan – ja ennen kaikkea vapaaehtoisesti, ilman pakottavaa lainsäädäntöä ja sääntelyä.
Jos asiaa katsoo esimerkiksi organisaatioiden näkökulmasta, kokemus on opettanut, että leikkauksia kohdennettaessa heikoimmilla on yleensä suorittava porras. Keskushallinto pitää kyllä huolen omistaan – vaikka sitten ulkoistamalla tuotteen valmistuksen tai palvelun.
Vastoin joidenkin kuvitelmia, tuottavaa työtä tehdään mitä suurimmassa määrin myös julkisella sektorilla. Jos esimerkiksi koulutusta ei kustannettaisi julkisin varoin, veikkaan, että lähes kaikki vanhemmat olisivat valmiita ostamaan lapsilleen opettajan työpanosta. Sama pätee vaikkapa hoitoalaan.
Tuottavuutta voidaan vaatia nimen omaan julkisen sektorin toiminnoista, koska ne kustannetaan verovaroin ja maksuin.
Tietenkään kaikkia yhteiskunnan toimintoja ei pidä ahtaa tällaisen pelkistävän tuottavuuspuheen armoille. Esimerkiksi kirjastolaitos on mitä hienoin tietoa ja sivistystä tarjoava instituutio, mutta välttämättä riittävän moni ei olisi siitä valmis maksamaan, jos jokaiselle kävijälle lätkäistäisiin hintalappu ovella.
Väärinymmärrysten välttämiseksi totean tähän, että olen alkanut itse epäillä omaa tuottavuuttani.

Yhdestä asiasta olisin valmis leikkaamaan epäröimättä, nimittäin erilaisia raportteja suoltavista työryhmistä.
Monien näiden mediankin niin ahkerasti siteeraamien työryhmien ja raportinlaatijoiden suurimpana tehtävänä kun tuntuu olevan puuttua kielloin ja rajoituksin ihmisten elämään ja elämäntapoihin – oikein aimo holhoamisen ja paremmintietämisen hengessä.
Minulle voitaisiin toki tässä huomauttaa, että kyse on tiedolla johtamisesta, ellei asia olisi monesti niin, että päätökset sanelee viime kädessä poliittinen tarkoituksenmukaisuus ja vahvimman ryhmittymän etu.
Ei tällä hyvinvointivaltion rahoitusta pelastettaisi, mutta järjestelmän oikeutus voisi kohentua ihmisten silmissä kummasti – niiden ihmisten, jotka monesti maksavat näiden työryhmissä istuvien palkat.

Lari Kiviranta