Koulujen kesälomat lähenevät loppuaan, ja koululaiset ovat saaneet viettää ansaitsemansa loman. Koulutarvikemainokset ovat varma merkki siitä, että uusi lukukausi tekee tuloaan. Suurin osa koululaisista ei ehkä pakkaa omaa reppuaan riemusta hihkuen ensimmäisen koulupäivän koittaessa, mutta sydämestäni toivon, että entistä useampi pystyisi lähtemään jälleen koulutielle ilman pelkoa siitä, mitä kouluun paluu tuo tullessaan.
Osa lapsista saa kuitenkin kannettavakseen liian suuren taakan, kun koulu taas alkaa ja paluu sattumanvaraisesti valitun mutta elämään paljon vaikuttavan ryhmän pariin taas koittaa. Koulukirjojen lisäksi osa lapsista joutuu kantamaan pilkkaa, nöyryyttämistä, vähättelyä ja yksin jättämistä, joskus suoraa väkivaltaakin, vaikka lapsi vasta harjoittelee kantamaan elämän tuomia vastuita tai ylipäätään omaa itseään.
Nöyryytyksen tuoma häpeä saa lapsen sulkemaan pahat sanat ja tunteet reppuun, niistä on vaikea puhua. Siksi surullista onkin kuulla niitä tarinoita, kun kiusattu lapsi on saanut suunsa auki ja kertonut aikuiselle, ettei tämä taida olla ihan oikein, mutta aikuinen on sanonut jotain sentapaista kuin mutta kaikillahan on hankalaa ja ei tuosta pidä välittää.
Näistä lapsista kasvaa aikuisia, joiden selkä on jo valmiiksi notkolla kaikesta siitä painosta, jota koulumaailma on päälle kasannut.
Keitä ovat kiusatut lapset? Kun entisiä kiusattuja lapsia tapaa aikuisiällä, he ovat usein kuin ketkä tahansa meistä. Ulkoisesti heitä ei tunnista mistään. Itse asiassa, kun tapaan aikuisen ihmisen, joka kertoo olleensa kiusattu lapsi, hätkähdän: Miten sinua on voitu kiusata kun olet noin ihana! Reaktioni taitaa kieliä siitä, että kiusaamisella on oikeastaan hyvin vähän tekemistä uhrin ominaisuuksien kanssa.
Entiset kiusatut lapset itse sen sijaan tunnistavat nykyhetkestään oman historiansa. Ihmisten kanssa voi olla hankalaa, kun helposti kokee jatkuvasti olevansa ei-toivottu. Työelämässä ei pysty antamaan parastaan, koska oman surkeuden varjo leijuu yllä. Huonoissa ihmissuhteissa ei ehkä osaa vaatia parempaa kohtelua, koska on tottunut siihen, että ihmiset haluavat pahaa. Sitten tietysti psyykkiset ongelmat masennuksesta unettomuuteen. Listaa voisi jatkaa pitkäänkin.
Ja siltikin lapsesta tuntuu turvallisemmalta sulkea pahat sanat ja vaikeat tunteet selkäreppuun kuin kertoa niistä kenellekään. Kiusaamista vähättelevän ilmapiirimme lisäksi syynä on luultavasti se, että pahat teot itsessään aiheuttavat häpeää, kun ihmisen tunne omasta kelpaavuudestaan on mennyt rikki.
Jos muu maailma ummistaa silmänsä, mistä muualta lapsi osaa etsiä vikaa kuin itsestään?
Kun toinen ihminen avaa raskaan selkäreppunsa, meidän pitää ensisijaisesti kuunnella, sitten vasta vastata. Kun lapsi on kokenut koulutiellä pahaa, on kohtuutonta, jos asioista kertoessa vastassa on vielä sittenkin vähätteleviä sanoja.
Turvallista koulutietä jokaiselle kouluun palaavalle.
Mira Kreivilä