Heinäkuu tyhjensi lähiön. Ilma seisoi ja asfaltti kuumeni. Kuin heinäsirkkojen siritys olisi saanut naapuriston vaipumaan satavuotiseen uneen. Kuin olisin elänyt lumisadepallossa, jota kukaan ei koskaan ravistellut, joka oli pysähtynyt kesäaikaan.
Meillä oli pieni piha-allas. Naapurin ruusupuskassa oli kaninkolo ja kävimme sitä vuorotellen pällistelemässä. Keräsin panttipulloja niin paljon, että kolikkopurkkini täyttyi hetkessä. Suklaapatukat maksoivat vain parikymmentä senttiä, joten kolmella tölkillä sai jo pari patukkaa.
Sadepäivänä lainasin kirjastosta niin paljon kirjoja, että jaksoin hädin tuskin kantaa ne kotiin. Kirjoitin ruutuvihkoihin tarinoita, joita en antanut kenenkään lukea. Niissä tapahtui paljon enemmän ihmeitä kuin oikeassa elämässä. Rullaluistelin samoja reittejä uudestaan ja uudestaan ja toivoin löytäväni salaisen puutarhan, Narniaan johtavan vaatekaapin tai edes välimerellisen katalogin kanteen sopivan pikkukujan, jota en olisi vielä huomannut ja joka johdattaisi toiseen maailmaan.
Odottelin, että posti toisi tullessaan kutsun kuninkaallisiin häihin tai edes postikortin jostakin niistä erityisistä paikoista, joissa kaverit kävivät matkoilla. Se oli sellaista aikaa, kun tappelin veljen kanssa keskiviikkoisin siitä, kumpi saisi lukea Aku Ankan ensin, ja monille tuli vielä paperisia lehtiä.
Hieman vanhempana piti alkaa varoa, etteivät tutut pääse näkemään, kenen seurassa liikun ja millä asioilla. Lähiössä tuntui kuin olisi jatkuvasti ollut muiden silmien alla. Vastaan ei koskaan kävellyt ketään uutta eikä läheisten peltojen keskeltä noussut lupausta, ei edes kangastusta seikkailusta, vaikka kuinka siristelin. Pelkäsin, että muilla on paljon hauskempaa, vaikka tiesin, ettei heillä ollut. Tiesin, että juuri samalla hetkellä heidän vanhempansa patistelivat heitä keksimään jotain järkevää tekemistä ja aivan varmasti hekin joskus katselivat, kuinka pöly laskeutuu.
Silloin kun oli tekemistä, en ehtinyt miettiä moista hetkeäkään. Sekoittelimme taikaliemiä hiidenvirnoista. Parturoimme ruohotupsuja. Tupsut saivat mitä upeampia kampauksia. Harjoittelin käsilläseisontaa ja suunnittelin lukemattomia esityksiä, joista puuttui alku ja loppu. Veljeni keräili tarroja hedelmistä. Pelasimme jalkapalloa paahteisella kentällä, loikoilimme nurmikolla ja juoksentelimme sadettajien alla. Ruohotahrat paidoissa roiskuttelimme toisiamme muovisilla juomapulloilla. Uimarannalla tuskin malttoi nousta vedestä, vaikka huulet väpättivät kylmästä.
Pyöräilimme joskus keskustaan viisi kilometriä. Joen ylittäminen tuntui siltä kuin maailman reuna olisi siirtynyt vähän omaa takapihaa kauemmas. Retken kohokohdaksi nousi kokemus siitä, että nyt ollaan täällä kaupungissa ja pikkuisten ihanien tilpehöörien hypistely Tiimarissa.
Kaikista parhaita leikkipaikkoja olivat yleensä ne, joita ei oltu tarkoitettu leikkimiseen, ja hienoimpia aarteita roskat, joista vanhemmat halusivat eniten eroon. Tylsyys antoi aikaa mielikuvitukselle. Sitten kesä olikin jo aivan liian nopeasti ohi.
Emilia Voltti