LOIMAA, TURKU Eletään vuotta 2015, kun Vesa Taatila alkaa kirjoittamaan ensimmäistä versiota romaanista, jonka nimeksi myöhemmin tulisi Murhapeli.
– Vuosina 2015–2016 kirjoitin ensimmäisen version tästä romaanista. Lähetin sen kavereille luettavaksi ja kommentoitavaksi, tein muutoksia ja lähetin kustantamoille. Ja kuten asiaan kuuluu, ensimmäinen vastaus oli ei kiitos, Taatila nauraa.
Taatila ei kuitenkaan luovuttanut, vaan päätti tehdä käsikirjoitukseen lisää muutoksia, käyttää sen vielä ystävillä luettavana. Lopulta hän lähetti tuotoksen uudelleen kustantamoille, jolloin valoa alkoi näkyä tunnelin päässä.
– Sain muutamilta ammattilaisilta todella hyviä kommentteja liittyen esimerkiksi teoksen miljööseen, joka oli tuolloin vielä kansainvälinen. Kehotuksien kautta siirsin tapahtumat Suomeen, Taatila hymähtää.
Murhapeli sijoittuu osittain Loimaalle. Teoksessa on bongattavissa esimerkiksi Heimolinna, jossa vuodatetaan verta. Taatilan mukaan tärkeä, ellei tärkein, huomio teoksesta on sen epämiellyttävyys.
– Kyseessä on trilleri, joka käsittelee hyvinkin epämiellyttävää maailmankuvausta ja häiriintynyttä henkilöä, joka on jäänyt täysin yhteiskunnan ulkopuolelle. Hahmo ei ole mukava, eikä se ollut ikinä tähtäimessäkään.
Loimaa on sujahtanut mukaan romaaniin luontevasti. Taatila on asunut yhdeksän vuotta ja käynyt peruskoulun sekä lukion Loimaalla. Hän kertoo käyvänsä Loimaalla usein, sillä sukua ja perhettä asuu Loimaalla. Taustatutkimusta teosta varten Taatila on joutunut tekemään esimerkiksi siten, että on pitänyt tarkistaa, onko tiettyjä paikkoja edelleen olemassa ja onko tietyissä taloissa pysty- vai vaakalaudoitus.
– Nämä tällaiset yksityiskohdat ovat tärkeitä, kun teos sijoittuu todelliseen sijaintiin, vaikka henkilöhahmot ovatkin fiktiivisiä. En voi höpötellä kirjaan ihan mitä sattuu, vaan yksityiskohdilla on väliä, kun ihmiset pystyvät tunnistamaan seutua, johon teos sijoittuu, hän naurahtaa.
Taatila toimii Turun ammattikorkeakoulun rehtori-toimitusjohtajana, ja kirjailijuus on tullut tähän rinnalle harrastuksena. Hänen mukaansa ura ja harrastus on ollut harvinaisen helppo yhdistää, sillä työt tehdään työaikaan ja kirjoittaminen pääasiassa viikonloppuisin, joskus arki-iltaisin.
– Unelma-ammattini lapsena oli kirjailija, ja nyt pääsen kanavoimaan myös sitä. Jo lapsesta asti olen lukenut ja kirjoittanut paljon, tosin omien teosten kirjoittaminen on jokseenkin hidastanut lukemisen tahtia, hän ammentaa.
Taatilalla on olemassa seitsemisen muutakin romaanikäsikirjoitusta, jotka ovat työn alla. Kirjoittamisessa häntä innostaa eniten uusien ja erilaisten maailmojen luominen.
– Minua kiinnostaa luoda maailma, joka on itselleen rehellinen ja jossa henkilöhahmojen toiminta sopii yhteen tarinan kulun kanssa.
Vaikka kyseessä onkin raaka trilleri, kokee Taatila kirjoittamisen olevan silti hänelle etenkin tapa rentoutua ja päästää irti arjesta. Novellit hän on kokenut jokseenkin helpompina, sillä maailman rakentaminen ei ole niin laajaa kuin romaanissa.
– Romaanissa tuskin on mitään ennennäkemätöntä toimintaa, vaikka kyseessä onkin luonnehäiriöinen päähenkilö.
Taatila on akateemisella urallaan kirjoittanut paljon tieteellistä tekstiä ja tuottanut tutkimusta, joka on osakseen tehnyt kaunokirjallisuuden luomisesta erilaista. Siinä missä tieteellinen teksti ei saa jättää mitään lukijan tulkittavaksi, on kaunokirjallisuudessa olennaista lukijan rooli tarinan luonnissa. Kaikkea ei pidä kertoa, vaan jotakin pitää jättää lukijan itsensä arvioitavaksi ja tulkittavaksi.
– Eniten minua kiinnostaa se, olenko onnistunut luomaan maailman, jota lukijat haluavat tulkita ja arvioida, Taatila tiivistää.
Jenna Pihlajasaari