Itsestään selviä asioita osaa usein arvostaa vasta silloin, kun niitä ei enää ole. Joillakin tällaisia tuntemuksia voi tulla esimerkiksi lähimetsän avohakkuun tai pihatöitä ahkerasti tehneen naapurin muuton jälkeen.
Oma lähimetsäni voi onneksi hyvin. Pihatöitä innokkaimmin tekevät naapuritkin ovat samanlaisessa asuntoloukussa kuin minä, eikä heidän muuttoaan tarvitse pelätä. Kaikki on siis jossain määrin ihan ok.
Sairastin talvella elämäni ensimmäisen poskiontelontulehduksen, joka pitkittyi kivasti krooniseksi ja on ollut enemmän tai vähemmän kiusana koko kuluneen vuoden. Loimaan Lehteä tilaavalle siskolleni pitää tässä kohtaa kertoa, että olen kyllä käynyt montakin kertaa lääkärissä ja pahimmat oireet selätettiin antibioottien ja kortisoni-nenäsuihkeiden avulla.
Pitkäaikaiseksi haitaksi on kuitenkin jäänyt pätkittäin toimimaton hajuaisti, minkä vuoksi myöskään makuaisti ei ole ollut terävimmillään. Lähikuukaudet ovatkin paikoitellen olleet yhtä hajuttomia ja mauttomia kuin pian alkava jääkiekon SM-liiga.
Jos vertaistukea kaipaisin, sitä olisi tarjolla mielin määrin. Koronakurimuksen jäljiltä hajuaistin häiriöistä on tullut varsinainen vitsaus, ja ihmisten käsitys hajuaistin merkityksestä on kasvanut. Hajuaistimuksilla on yllättävän suuri vaikutus mielialoihin ja elämänlaatuun.
Eräänä päivänä poikani sanoi, että meidän kohtalaisen siistissä keittiössämme haisee omituiselta. Hän ei osannut tarkkaan sanoa miltä, mutta pahalta kuitenkin. Itselläni ei ollut mitään hajua mistään, joten tein vain joitain siistimistoimenpiteitä ruokasoodan ja etikan avulla ja luotin raikkaaseen huomiseen.
Seuraavana aamuna heräsin vastaleikatun ruohon tuoksuun. Tai ehkä ennemmin hiukan turhan innokkaasti aamulla ruohoa leikanneen naapurin päristelyyn, mutta oli tuoksukin ihanasti läsnä. Kun hajureseptorini olivat taas hengissä, niin suuntasin keittiöön imppailemaan kahvinporoja. Samalla huomasin, että keittiössä leijailleet tuoksahduksethan tulivat munakennon reunassa olleesta, kovia kokeneesta kananmunasta.
En usko ilahtuneeni mädän kananmunan hajusta koskaan aikaisemmin, mutta tällä kertaa otin kaikki hajuaistimukset ilolla vastaan. Toki samalla hiukan harmitti lapsieni vieraantuminen luonnosta, koska pitäisihän näin “maalaisten” tunnistaa kyseinen katku.
Vaikka nyt osasinkin arvostaa pätkittäin heräileviä aistejani, niin ei elo pelkkää riemua ollut. Muutaman päivän kuluttua istuskelin pärnulaisessa ravintolassa odottelemassa annosta, joka oli ehkä ankkaa. Täyttä varmuutta annoksen sisällöstä ei ollut kenelläkään, sillä tarjoilija ei ilmeisesti tiennyt, mitä listalla oli, ja kokki ei selvästi tiennyt mitä teki työkseen.
Parin tunnin odottelun jälkeen pöytään saapunut annos ei ollut ankkaa eikä luonut kiitollisuutta toimivasta makuaistista.
Kalle Rajala