LOIMAA – Näitä katoaa jatkuvasti ja uusia ei tule, Ville-Matti Rautjoki sanoo ja muistaa, että vain muutama prosentti Suomen rakennuskannasta on 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä ja vielä pienempi osuus rakennuskannasta on 1800-luvulta.
Ollaan vanhan hirsitalon pihapiirissä Loimaalla. Ville-Matti Rautjoki ja Tuovi Rautjoki kunnostavat tontilla taloa, jonka vanhin osa on peräisin 1800-luvulta.
Se tiedetään, sillä hirsinäytteiden perusteella puutavara on ajoitettu vuoteen 1873.
Rautjoet pohtivat, että vielä moni hieno talo olisi pelastettavissa, mutta viime hetkiä eletään jo monen 1900-luvun alunkin talon suhteen.
Tätä voisi joku taho heidän mielestään julistaa isompaankin ääneen
– Yhteistä kulttuuriperintöähän tämä on.
Ehkä omituisinta on, että on myös kiinteistöjä, joiden ”annetaan vain mennä” – rapistua rapistumistaan ja lahota ja laota paikoilleen.
Maasta ja metsistä pidetään huolta, jotta niiden arvo säilyy. Miten rakennusten omistamiseen suhtaudutaan niin eri tavalla kuin muuhun omaisuuteen?
Rautjoet asuivat aikoinaan Vantaalla ja alkoivat etsiä vanhaa taloa parin tunnin matkan päästä, parinsadan kilometrin säteeltä. Loimaan talo viehätti, koska se oli alkuperäiskunnossa.
– Oli alkuperäiset kaakeliuunit. lattialaudat ja ikkunat, he luettelevat.
Ja sanovat kyllä, että heti alussa oli selvää, että edessä on paljon työtä.
Talo on iso ja pihapiirissäkin oli ja on edelleen monta rakennusta.
Siksi he ymmärtävät, että kaikille vanhoja rakennuksia omistaville kunnostamiseen ryhtyminen ei ole mahdollista – ei ole rahaa, eikä aina oma kunto ja ikä mahdollista remonttipuuhia.
Tuovi Rautjoki pohtii vakavana, että vanhan talon omistaminen voi olla jollekin jopa suuri taakka.
9-vuotiaalle Venny-tyttärelleen Rautjoet ovat sanoneet, että hänen ei ole pakko taloa pitää. Että hän saa itse päättää.
Vielä ainakin Venny on talolla mielellään. Lähellä on samanikäisiä kavereita ja uimapaikkoja ja pihalle on rakennettu tallipaikat rakkaille keppihevosille.
He ostivat talon 2009.
– Välillä tuntuu, että eikö tämän enempää ole saatu aikaan, he virnistävät.
Monikaan tehty työ ja työvaihe ei kuitenkaan vierailijalle näy ja kun korjausta tehdään vapaa-aikana, pitää miettiä, mitä illassa, viikonlopussa tai loman aikana ehtii.
Pahimmillaan voi käydä niin, että ehtii juuri avata suojaukset, kun työmaata pitää jo ryhtyä peittelemään.
Rautjoet ovatkin huomanneet, että kaikkea ei ole järkevää tehdä itse, vaikka oma työ onkin ilmaista. Siihen ei yksinkertaisesti aika riitä.
Kullanarvoisia ovatkin löydetyt hyvät ammattilaiset, joita on kuitenkin harvassa.
– Vanhan tyylin ymmärtäjille olisi kysyntää.
Korjauksissa halutaan käyttää mahdollisimman hyvin alkuperäistä vastaavia materiaaleja.
– Paljon pitää ottaa itse selvääkin. Miten monesta muovittomaksi sanotusta materiaalista sitä tänäpäivänä löytyy, kun vähän rapsuttaa, Tuovi Rautjoki sanoo.
Ville-Matti Rautjoki muistuttaa myös, että vanha talo säilyttää parhaiten arvonsa, jos sille ei tee liikaa.
Töiden tärkeysjärjestys on kunnostuksessa selvä.
Ensin katto. Sitten perustukset ja ikkunat.
– Vesi ei saa päästä rakennukseen.
Sitä tulee ylhäältä, alhaalta ja joskus viistostikin – kunnostajan kauhu on räntäsade ja hirveä tuuli.
– Niin pientä rakoa ei ole, ettei vesi siitä pääse.
Se on kuulemma kantapään kautta opittu, samoin avarien aukeiden tuulten voima.
– Kaikki pitää kiinnittää niin, ettei tuuli niitä irrota.
Siitä saatiin muistutus, kun katolle laitettiin uutta huopaa ja vanhan alla ollutta pärekattoa suojattiin pressuilla.
– Ne laitettiin tosi tiukasti mielestämme kiinni, mutta niin ne vaan lepattivat, kun tultiin tontille takaisin.
Ja jos vanhan talon kunnostusta aloittavia pitäisi neuvoa vielä lisää, niin…
– Kaikki sanovat tämän, he toteavat hymyillen, mutta muistuttavat siis, että kiirehtiä ei pitäisi, vaan antaa talolle aikaa ja katsoa miten se toimii.
Toisaalta pitää rohjeta kuitenkin edetä.
– Aluksi emme uskaltaneet tehdä mitään. Luimme hirveästi kirjoja ja haimme niistä nojaa. Pian sitä tajusi, että jokaista puunpätkää ei voi säästää.
Jos ei siedä keskeneräisyyttä, ei ehkä kannata alkaa korjata vanhaa taloa.
– Tämä on kuin joulukalenteri, ei koskaan tiedä mitä löytyy, kun avaa jonkin kohdan, Ville-Matti Rautjoki virnistää ja myöntää, että välillä työmaalta kuuluu karjuntaa, välillä työt sujuvat lauleskellen.
Tuovi Rautjoki on kunnostanut osan talon ikkunoista. Käynyt kurssejakin ja sanoo, että kunnostus on aikaavievää, mutta sujuu, kun sen oppii.
Vanhaa puuta hän kehuu laadukkaaksi ja ikkunat pitävät hyvin lämpöäkin.
– Huoltoahan ne tietenkin vaativat.
Mutta mikä ei vaatisi, he muistuttavat.
– Hirsirakennus on periaatteessa ikuinen, jos sitä vaan huoltaa.
Esimerkistä käyvät vaikka Norjan sauvakirkot. Niistä vanhimmilla alkaa olla ikää melkein tuhat vuotta.