Teen työharjoittelua maapallon toisella laidalla, jonka kevät on yllättänyt minut äärimmäisyydellään. Öisin paleltaa. Paikalliset lämmittävät sänkyjä kuumavesipulloilla ja sähköisellä lämmittimellä. Päivisin peittovuori vaihtuu lyhythihaisiin.
Kolme ensimmäistä viikkoa Chilessä kuluivat kuin unessa. Tyynen valtameren rannalla ihastelin meritähtiä ja valtavaa pelikaania, autoreissulla Argentiinaan taas lumihuippuista vuoristoa, jonka takaa aurinko nousi. Pääkaupunki Santiagon katuja koristavat kaupustelijat, eikä reggaeton koskaan lakkaa soimasta.
Kolme viime vuorokautta muuttivat matkani tunnelmaa. Läheiseni täällä Santiagossa oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt hänestä mitään. Huoli kasvoi joka hetkellä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, mitä tarkoittaa toivoa parasta ja pelätä pahinta. Minua oli tänne saapumisesta saakka varoitettu kulkemasta pimeällä yksin turvallisuuden takia ja suorastaan kielletty menemästä joillekin alueille, eikä katoaminen enteile täällä hyvää.
Olin flunssassa, enkä tiennyt, koskeeko päähän vai sydämeen enemmän. Päätä oli jomottanut jo monta päivää, eikä mahdollisten skenaarioiden miettiminen auttanut asiaa. Läheisen katoaminen sai kysymään, miten kukaan kadonneen läheinen jatkaa elämäänsä saamatta vastauksia kysymyksiin, joita katoaminen herättää.
Olin joskus aiemmin romantisoinut katoamista ja pitänyt sitä mahdollisuutena vapautua oletuksista ikään kuin syntyä uudelleen maailmassa, jossa jokaisesta teosta jää digitaalinen jälki ja koko elämä on suoraa lähetystä. Pidin sitä paradoksaalisena, miten ihminen on enemmän tavoitettavissa kuin koskaan, mutta treenaa läsnäoloa joogastudioissa. Ehkä monet haluavat matkustaa, jotta voivat kadota hetkeksi itseltään, kun harhailevat vieraan keskellä ja tarkkailevat kaikkea uusin silmin.
Olin syyttänyt individualismia ja supermarkettien suuria valikoimia siitä, miten monimutkaiselta elämä toisinaan tuntuu. Viikonloppuna huomasin, että kaiken runsauden keskellä ei saa kuitenkaan valita sellaisia asioita, jotka merkitsevät kaikkein eniten. Missä, milloin ja keneksi syntyy? Kenet kohtaa? Missä järjestyksessä ihmiset ja intohimot joutuu hyvästelemään?
Kun odotin tietoa kadonneesta, katselin lintua keittiön ikkunasta. Tiesin, että hän uskoo jälleensyntymään ja halusin itsekin niin kovasti uskoa. Miksi rakkaus pitää sisällään niin paljon pelkoa sen menettämisestä ja miksi suru on tämän pelon toteutumista?
Tunnit kuluivat, ja oli raskasta pitää yllä toivoa. Toisaalta surevat pitävät yllä muistoa, enkä tiedä, onko se yhtään helpompaa. Ehkä armo on luopumista, ajattelin. Ehkä vaikeinta onkin luopua niin, että kokee välinpitämättömyyttä eikä merkityksettömyyttä. Yksi elämäni pisimmistä viikonlopuista päättyi onneksi viestiin siitä, että ystäväni oli kunnossa.
Emilia Voltti