Löysin Wikipediasta luettelon, johon on listattu Suomessa esitettyjä tositelevisio-ohjelmia. Niitä on yli 120, ja tuskin siinäkään on vielä kaikki. Täytyy myöntää, että listasta löytyi aika monta sellaistakin, joita olen itse aikanaan tuijotellut.
Vaikka en enää televisiota katsokaan, katson silti yhtä tositelevisio-ohjelmaa puhelimestani. Nimittäin Ylellä on menossa jo kolmas tuotantokausi ohjelmasta nimeltään Pentulive . Siinä seurataan vuorokauden ympäri koiraemoa ja hänen pentujaan. Ohjelma alkaa siitä, kun koira synnyttää jälkeläisensä ja päättyy siihen, kun uudet omistajat hakevat pennut koteihinsa.
Tällä tuotantokaudella mukana olevat whippetin pennut syntyivät lokakuun alussa, joten luovutusikään on vielä matkaa. Silmät ovat kuitenkin jo auenneet ja paino kolminkertaistunut. Ryömiminenkin alkaa muistuttaa jo enemmän kävelyä. Kiinteää ruokaa pienet hännänheiluttajat maistelivat ensikertaa toissapäivänä.
Kesällä olin koirahommissa itsekin, kun hoidin ystäväni lemmikkiä reilun viikon ajan hänen ollessa työmatkalla. Vanha koirarouva oli jo 12,5-vuotias, mutta edelleen varsin virkeä sydänviasta ja nivelvaivoista huolimatta.
Ystävyytemme alku ei kuitenkaan ollut ihan helppo. Ensimmäisenä iltana en saanut houkuteltua koiraa lenkille millään. Ja sen yökin kului kynnysmatolla emäntää odottaen.
Murheissani soitin seuraavana päivänä ystävälleni ja kerroin, kuinka surkea hoitotäti olin. Ystäväni tiesi onneksi ratkaisun ongelmaan. Muutama siivutettu makkaranpala ja lihapullat tekivät tehtävänsä. Seuraava yö sujuikin sitten jo mallikkaasti, sillä koira nukkui kynnysmaton sijaan vierashuoneeni oven takana.
Viikon aikana ystävyytemme sen kuin syveni, sillä en tiennyt, ettei koiralle ollut ennen annettu ruoantähteitä kipoista nuoltavaksi. Luulin, että kaikkihan niin tekevät.
En myöskään tiennyt sitä, että koiran vatsa voi olla pohjaton. Nimittäin ihmettelin, miksi ikkunalaudalla oleva kissanruokakippo tyhjeni jatkuvasti, vaikka kissat kävivät sisällä vain piipahtamassa. Kunnes sitten sain ahmatin itse teosta kiinni.
Muutaman viikon ikäisiä whippetin pentuja seuratessani olen saanut tietenkin pahemman luokan koirakuumeen. Siitäkin huolimatta, että sohvallani makoilee kohta viisivuotias lajin edustaja. Koitan kuitenkin hillitä itseäni, sillä tiedän kokemuksesta, että koira on ihanuudestaan huolimatta varsin vaativa lemmikki: lenkille on lähdettävä säässä kuin säässä, turkkia on hoidettava, rokotukset otettava ja jätökset siivottava. Joskus jopa valkoiselta, vastapestyltä matolta.
Järjen ääni on monessa asiassa suotavaa. Jos nyt kuuntelen sitä, uskon tulevaisuuden minäni vielä kiittävän nykyminääni lämpimästi.