Loimaa/Niinijoki
Seinältä katselee Aina Sjöstedt-Knuutila. Mustavalkoisessa kuvassa, nuorena herkkäpiirteisenä ja aika vakavana.
Pasi ja Olavi Markulalla on Aina-rouvasta toinenkin, pienempi kuva. Siinä hän on hieman vanhempana.
Tätä kuvaa ei ole seinälle laitettu, vaikka se on otettu juuri samaisessa talossa missä nytkin ollaan Niinijoen Torkkalan kylässä.
Maan poveen ystäväni kantaan saan
Siellä ei ahdista murheet maan
Vuosi on ollut 1898, ja talon nuori rouva on kuvassa parikymmentä päivää yli 22-vuotias.
Ikä tiedetään näin tarkasti, sillä niin sanotaan hänen kuolinilmoituksessaan. Hän oli kuollut ”pitkän hivuttavan keuhkotaudin kautta” 12. marraskuuta klo 7 illalla ja kuvassa hän on arkkuun aseteltuna kaunis kukkaseppele hiuksillaan.
Sekin tiedetään, että hänen hautajaisensa ovat olleet 4. joulukuuta.
Kutsu hautajaisiin, niin kuin kuolinilmoituskin, on nimittäin tallella.
Niin on paljon muutakin tallella.
– Täällä ei ole mitään heitetty koskaan pois, Pasi Markula arvelee hymyillen lapsuudenkodistaan.
Perhe muutti tilalle 1980-luvulla, kun hän oli lapsi. Ensimmäiset maininnat tilasta ovat hänen mukaansa löytyneet kuitenkin jo 1500-luvun puolivälistä. Päärakennus on vuodelta 1860 ja Aina-rouvan mies, Johan Arvid Sjöstedt tuli taloon 1888.
No ihan kaikkea ei tietenkään ole säilytetty, mutta vielä 1970-luvulla kanojen hautomakoneille pyhitetyssä talon yläkerrassa on nyt säilössä monenlaista kuolemaan ja hautajaisiin liittyvää tavaraa.
Onpa esimerkiksi yhdessä lipastossa tallella laatikollinen hautajaiskarkkeja 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta.
– Ei tehnyt niitä kyllä mieli mukulana koskaan maistaa, Pasi Markula virnistää ja kertoo kuulleensa, että jonkinlaisen kinuskin kaltaisia karkit niiden sisällä olisivat.
Emme tee tutkivaa journalismia ja maista niitä nytkään, edes pyhäinpäivän kunniaksi.
Koristeellisista karkeista tulee mieleen amerikkalaisten ja englantilaisten elokuvien paukkukarkit ja myös ihan Suomesta viime vuosikymmeniltä tutut häihin tehdyt karkit. Nämä ovat vaan synkempää lajia sekä väritykseltään että varsinkin teksteiltään.
Jokaisessa kun on liimattuna nimittäin enemmän tai vähemmän uskonnollinen, fraktuuralla painettu lause.
Ei surulla mitään takaisin saada
Vaan haudan takaa toisemme löytään
Mit’ on viimein kuolema?
Se kuin tuskat lopettaa
Mitä auttaa kullan kiilto
mitä paljo hopea
Hautaan et sä poika, neito
Niitä saata sulkea
Ehkä ne on tarkoitettu lohduksi, ehkä opetukseksi.
Vähän tuntuu, että jopa pelotukseksi.
– Ken tänään viel’ on terveenä, hän huomenna jo kylmänä, Pasi Markula lukee ”suosikkinsa” ja vaikka ei itsekään juurikaan kaihda suoraa puhetta, niin pyörittelee silmiään suhteellisen epäempaattisille säkeille.
On oppimatta minulle
Elämän taito vaikea
Lipastosta löytyy pullakin. Tai vehnäleipä ennemminkin. Keksinkokoinen, reikä keskellä ja päällä kirjaimet K ja P.
Talon entinen isäntä ja Ainan tapaan myös huoneen seinältä meitä katsova Hannes Sahramaa oli vuonna 1967 kertonut Pellervo-lehteen jutun tehneelle Tuomo Hannulalle, että leipä on peräisin vuodelta 1894. Sen oli säästänyt valokuvien Aina-emännän sisko.
– Vuosiluku tiedetään, sillä leivän mukana löytyi kutsu hautajaisiin, jossa leipä oli ilmeisesti vieraille annettu ikäänkuin vietäväksi kotiin tuliaisina.
Pyydetään ystävällisesti läsnäolemaan, kutsuu Maria Pietilä ihmisiä kortissa miesvainajansa, talonisäntä Kaarlo Kaarlonpoika Pietilän hautajaisiin Wirtsanojan hautausmaalle 6. heinäkuuta 1894.
Leivän muuta tekstiä pitää hieman arvailla, mutta onneksi senkin on talon silloinen isäntä Hannes Sahramaa 1960-luvulla varmentanut. 1800-luvulla vieraiden mukaan annettuihin leipiin oli tapana laittaa vainajan nimikirjaimet ja Kaarlo Pietilän hautajaisleipään oli sokerikuorrutuksella kirjoitettu lisäksi myös ”Muisto”.
Nuori nukkui ja vanha vaipui
Tuli sammui ja savu haipui
Kutsujakin on säilytetty laatikollinen. Tyylikkäitä, arvokkaanoloisia, surureunaisia ja ihan kirjapainossa painettuja. Mustekynällä on vain kirjekuoriin kirjoitettu saajan nimi ja osoite, joksi silloin aikoinaan riitti pelkkä kylä.
– Tuttuja nimiä, tuttuja taloja ja tiloja, isä ja poika sanovat sekä kutsujista että surutaloista.
Kuoria kun availlaan tulee väistämättä mieleen elämän arvaamattomuus.
– Pieniä lapsia ja iso osa vainajista 50–60-vuotiaita, summataan kutsujen perusteella vainajista ja tiedetään miesten omasta suvustakin, että 1900-luvun alun espanjantaudilla oli uhrinsa.
– Isän sisaruksiakin kuoli kolme pienenä, Olavi Markula kertoo.
Yhdessä kortissa vaimonsa hautajaisiin maaliskuussa 1896 väkeä kutsunut Samuli Hollo tulee vainajana vastaan saman vuoden elokuulle päivätyssä kortissa. Niihin kutsun lähettänyt poika, Reinhold, haudataan puolestaan vuonna 1911.
Kutsussa mainitaan, että surusaatto lähtee klo 8, tuntia ennen hautajaisia vainajan tilalta.
– Kodon kautta kierrettiin ennen aina, Olavi Markula muistaa ja arvelee, että paljon niin taidetaan tehdä vieläkin.
Käydään kotitilalla vielä kerran ennen kuin viedään ruumis kirkolle.
– Hannesta pyydetään kantamaan, Pasi Markula lukee puolestaan Uuno Klemelän helmikuussa 1932 pidettyihin hautajaisiin tulleesta kutsusta.
Teksti on lisätty mustekynällä alareunaan.
– Onkohan tämäkin Aina, Pasi ja Olavi Markula pohtivat, kun jälleen on edessä kuva kuolleesta ihmisestä.
Nuorelta näyttävä nainen on ikuistettu arkussaan muhkeiden, pliseerattujen pielusten keskellä. Kuva on otettu ulkona, ehkä talon päädyssä, josta näkyy ohi virtaava Niinijoki. Mustavalkoisesta kuvasta on vaikea päätellä vuodenaikaa, mutta joenrannan pensaat ovat ainakin lehdettömät ja joki on jäätön.
Voisiko olla marraskuu?
Se jää arvoitukseksi niin kuin on jäänyt moni muukin asia vuosikymmenien varrelta.
Mitä ja miten meistä ketäkin muistetaan, ja muistetaanko. Joskus sadan vuoden päästä?
Synnis’ synnyit maailmaan
Tomu, tuhka olet vaan
– Marjan kanssa Pasi näitä kokosi, Olavi Markula viittaa vaimoonsa ja talon yläkerran ja pihan kammion kokoelmiin, joiden keruussa hän sanoo virnistäen olleensa mukana lähinnä kantoapuna.
Marja siirtyi muistoihin edelliskesänä. Hän menehtyi ärhäkkään syöpään.
– Tämä oli meille yhteinen harrastus, Pasi Markula kertoo ja pohtii, että varmaan on niinkin, että tavarat ovat tapa muistaa häntä.
Ehkä keräilykin.
– Viimeisin hullutus on puimakoneet. Sadan vuoden päästä niitä ei ole muilla kuin minulla, hän toteaa pilke silmäkulmassa.
Ison vanhan navetan vintti on jo tyhjennetty.
Tekstejä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen hautajaiskarkeista
Maasta on ihminen tullut
Ja maaksi se on jälleen menevä
Vaivan, tuskan, huolen päästä
Tunnon rauha hautaan säästä!
Herra antoi, herra otti
Herran nimi olkoon kiitetty
Murhepäivää seuraa lohdutus
Kuolemata ylösnousemus
Sulje öisen verhon syliin
minut, kuolemahan valmiin!
Autuas on aina vaan
se ken turvaa Jumalaan
Taivaaseen hän lensi, miksi suru sua painaa
Isämme luo hän riensi, hälle Luoja armon lainaa
Autuaat mi pyrkii luokse Luojan
Saavat siellä vahvan turvan suojan
Herra antoi, Herra otti
Herran nimi olkoon kiitetty