Siittä se alkaa. On aamu, Suopellolla tietysti. Ja sitä viiskymmenlukua, kylmänkohmeita hirmupakkasia talvella ja kesällä savimaat halkaisevia paahteita. Sitä se on, yhtä ja samaa, mutta niin turvallista ja tuttua.
Ja samalla niin jännää, lapsenmielisen jännää. Niinkun nyt eilen, meijän postilooraan oli vahingossa pudotettu Amerikasta tullu joulukortti. Voi sitä prameutta ja suuren maailman meininkiä. Kortissa enkelit soitti kultaisia torvia, joulupukki putosi savupiipusta huoneeseen, joka oli samettisilla huonekaluilla katettu ja kuusi oli ainakin kolme metriä korkea ja täynnä koristeita. Ja pikkutyttö soitti pianoa ja muut lapset lauloivat. Äiti ja isä halasivat toisiaan ja nauroivat, kun elävä orava oli kiivennyt oksistoon. Purotettiin kortti oikeaan osoitteeseen ja huokaistiin. Meillä kun jatkuivat vaatimattomat loimaalaiset jouluaskareet. Eivätkä äiti ja isä koskaan halailleet, eivät nauraneet. Ei meillä sitäpaitsi ollut edes pianoa, kuusioravasta puhumattakaan.
Äiti sen joulun alottaa. Aamulla anivarhain hän kropsottaa luurantröpöllä lumikasat porstoosta roussille ja siittä avaralle, lumitöyssyiselle pihalle. Monet kaatumiset on tälläkin pihalla koettu, vaihka lumipenkat on tintattu päätielle johtavaksi korkeaksi kumpupoluksi. Ei silloin lumia monissakaan Suopellon huushollin pihoissa luotu. Ei ollu nykyajan lumikolia, viljalapio oli ainoa hommaan vähänkin kelvollinen työväline. (Isän ensimmäinen omatekemä lumikola valmistui pari vuotta myöhemmin: vanerista se kolaosuus ja reunus, luiston takeeeksi, päärmätty peltillä. Tukeva kahva puusta.)
Ei isä lunta lapioi. Tährellisempääkin hommaa löytyy. Niinko nyt piipun kaivaminen taskusta, tupakkamassin avaaminen, kopan täyttö taiten ja sytytys, jos tikkuaski on päässy kastumaan rintataskussa, niin kolmas raapasu onnistuu ja nautinto on valmis. Isä ja isän hunteeraushetket.
Siinä hyristessään isä miettii, ensin Suomen asiat ja sitten Euroopan. Piremmälle ei jaksa ajatella, maapallo kokonaisuudessaan on Jaakolan Väinöllekin liian suuri pannukakko. Kannattaa vaan miettiä, mitä vanhoja puutaloja on purkutuomiollla lähimaastossa, jotta saataisiin lopputalveksi polttopuut liiteriin.
Ulko-ovi, se juuri, jonka raosta on vuosikaudet tuiskannu sisään, on nähnyt parempiakin aikoja. Nyt se rojottaa saranat retkahtaneita, viutilona, härintuskin pientä suojaa tuulelta ja tuiskulta antavana vanhana uksena. Se muistaa loistopäivänsä, jolloin herrat tarttuivat sen kahvaan ja avasivat rivakasti, yskäisivät ja riisuivat kalossinsa eteiseen, mennen pieneen toimistoonsa, jonka kyltissä luki: johtaja.
Köyhät yrittivät avata ovea ensin väärään suuntaan ja hermostuksissaan jäivät kenkiensä kantapäästä kiinni ovenrakoon. Unohtivat riisua lakkinsa, kun menivät sitä vekseliä pyytämään.
Tämä samainen ovi oli kerran palvellut Loimaan Osuuskassan pääovena, kunnes Jaakolan Väinö tuli eräänä päivänä sahan, kirveen ja sorkkarauran kanssa. Ja se oli menoa, eikä meininkiä. Purkutuomio, paha sana ennen niin komialle puiselle pytinkille.
Eihän se Jaakolan Väinö mikään Niskavuoren Hetan Akusti ollut, mutta omalla tavallaan hajoita ja hallitse -homman osaava purkumestari.
Vasta on siis Jaakolan väen joulu alkamassa, kun kyökistä kuuluu pikkuvasaran sievä naputus. Äiti-Kaisa siellä hyllypapereita vaihtaa kesäisistä valmunkukkasista talvisiin lumikideaiheisiin. Se on sitä alkusoittoa. Ketään ei vielä varoiteta, älkääs sitten rohjatko lattioita kessuillanne, kun on kuurattu vartavasten ja kesällä pestyt räsymatot levitetty korkkimatolle. Ja koko huushollin täyttää taivaallinen mäntysoopan haju. Se autuus on vasta tuloillaan. Paljon on vielä tehtävää ennen sitä.
On oudon rauhallista. Äidin sydänlyönnit tikuttaa vielä normaalisti, vaihka hän jo miettiikin tulevaa puurtamista. Se on nähkääs se joulu Jaakolan Kaisan elämänkierron suurin juhla. Se herkkyys ja hartaus ja hiljaisuus, jota hän aina toivoo tältä merkittävältä juhlalta, mutta jota hän ei koskaan saavuta. Aina kaikki jää viimetippaan ja valmistuu vasta aattona. Vaihka äiti joka joulunalus aloittaa järjestelmällisesti, niin ei vaan saa kaikkia valmiiksi hyvissä ajoin.
Laittaa kinkun tiinun suolaveteen, upottaa lipiäkalan ämpäriin lillumaaan. Hakee sen pienen vaa’an, jolla punnitaan tarkkaan pikkuleipien ainekset. Ei unohda kaupan tiskille kardemummaa. Tarkistaa, että kaikkia löytyy, mitä tarvitaan: kanelia, jauhoja, munia, sokeria, pomeranssinkuorta ja limppuun sitä sahramia. Ja herrasväet, niitten maun antaa syksyllä omista omenoista tehty kuulas hillo.
Mutta se joulu on siittä kummallinen, että mitään ei voi tehdä liian aikaisin. Kaiken täytyy olla tuoretta, niiinkuin se joulun sanoma, joka aina uutena sykähtää tietoisuuteemme. Pikkuleivät tietysti valmistetaan ensin. Ruskeista piparkakuista aloitetaan. Isä jo istuu toton vierellä, odotellen ensimmäisten koepellien kärvähtäneitä tuotoksia, joita hän saa maistella. Siinä äiti touhuaa iltaa myöten ja isä kuumottaa hellaa, jonkun loimaalaisen puutalon purkujätteillä. Puut ovat liian pitkiä. Nauloja tippuu lattian suojapellille, kunnes joku huomaa tölmäistä palavaa kekälettä syvemmälle sysiin.
Äiti selventää, missä asiassa kukin voi häntä auttaa. Isä tuo kaivosta vettä senkun kerkiää. Muistaa varoa pudottamasta sinkkiämpäriä, johon on, ilmojen näin salliessa, ladattu ylimääräiset kermat ja maidot.
Veljet odottavat kieli pitkällä kinkun paistoa ja kakon leipomista. Siihen kinkkurasvaan kun kastat kakkosi, uskot, ettei taivaan mannakaan paremmalta maistu. Paitsi tietenkin riisipuuro, sekametelisoppa, kaneli ja kermavaahto.
Äiti reklamoi, ettei suursiivoomista parane ajatella ennen kuin on leivottu ja loora-ainekset kypsennetty, ynnä kuorittu. Muttei kenenkään siltikään pidä erityisesti rohjata sen varjolla, että kohta täällä siivotaan. Ja kaikkien pitää muistaa, ettei jalkarättejä ripusteta hellan päälle kuivumaan jouluna. Ja tiskikluutit ynnä lattiakluutit vaihretaan uusiin. Eli revitään vanhasta risasta yöpairasta sopivankokoiset uudenpehmeät kluutit.
Ja kuusta, joka nököttää nöyränä pihassa, sitä ei tuoda sisälle ennen aattoa. Koristeet haetaan valmiiksi, ne vanhat tutut liput ja pallot ja karamellit. Lisäksi sidotaan muutama omena hajustetta antamaan ja kynttilät väännetään oksiin rautalankalla. Tähtipenkaaleja unohtamati. Niin ja sitä hilettä tunketaan joka oksaan.
Suurin kaikista, se Betlehemin tähti, ripustetaan latvaan. Siinä se Jaakolan väen joulu onkin taas yhtä päivää lähempänä. Ehtooradio tiedottaa säästä, että uutta lunta hankella luistava keli. Se tietää porstoon lumitilanteen olevan siinä vaiheessa, että ovea tuskin saa auki, ennen kuin lumet on harjattu pihalle. Ja se täkki, se vanha täkki, jonka sisälmykset roikkuu, niin kuin jonkun mettään kuolleen elikon suolet, se poistetaan juhlallisesti ovesta. Jouluna saa traakata ovista ja akkunoista.
Valkia räiskyy kamarin pystyuunisa. Äiti siinä nostaa helmuksiaan ja lämmittää takapuoltaan viimeisen kauppareissun, ennen joulua, kelkkapelein selvitettyään. Kinnistelevät sormet hän kiertää uunin kupeisiin, ikäänkuin halaten tätä oivallista lämmöntuojaa.
Kohta Jaakolan väki nukkuu. Äiti yrittää sovittaa kipiää selkäänsä uuteen matrassiin, jonka oljet on juuri jouluksi tuotu Pietilän anteliaasta larosta. Huusholliin leviää se taivaallinen joulun haju mäntysoopasta, kanelista, kakosta ja vihreän kuusen oksista.
Jostain hyisten hankien ja kuulaan taivaan välimaastosta kuuluu kaunis enkeleitten laulu. Jaakolan väen jokaisen osapuolen suu on unessa taipunut hymyyn, niin maireeseen, että harvoin näkee. Unessa he kiittävät kaikesta siitä, mitä ovat taas suuren juhlan kynnyksellä kokeneet. Kaikesta pienestäkin kiittävät, niinkuin harmaasta peltopyystä, joka nukkuu lumikiepissä. Tai nokkahiirestä, joka innokkaasti nakertaa koloa kyökiin, josta niin ihanat joulun odotuksen tuoksut tulevat.
Se hetki on ihmeelllinen. Se täyttymyksen hetki. Se ei kestä kuin yhden tähdenlennon verran ja väriltään se on lämpimän punainen, joulunpunainen. Se on niin harras, että valkoisiin pukeutunut metsäjäniskin jättää lintulyhteen hamuamisen ja kuulostelee. Hiilisilmäinen lumiukko värähtää. Se laulaisi, jos taitaisi:
Niin hyvä, lämmin, hellä
on mieli jokaisen.
Joulurauhaa toivotellen,
Jaakolan Pirkko