Aamupesu on seitsemään mennessä tehty, pusero vaihdettu ja samoin vaippa. Sitten Ansa ja Jari Haveri kääntävät Kaarinan sängyssä ja päätyä nostetaan ylös, jotta päästään aamupalalle. Se on muutamia lusikallisia vanukasta ja nokare banaania.
Varmistelemme vielä kerran, että onhan se hänen mielestään ookoo, että tehdään juttua sanomalehteen ja otetaan kuviakin.
– Pitäisi sitten parta ajaa, hän huomaa huolehtia ja vakuutamme kaikki, että ei tarvitse.
Niin kuin ei tarvitsekaan. Tarkoitus on kertoa elämästä niin kuin se on. Kenelläpä sitä nyt ei joku haiven löytyisi väärästä paikkaa.
96-vuotissyntymäpäivästä on muutama päivä aikaa. Sen Kaarina vietti sängyssä, missä on muutenkin ollut viimeiset pari kuukautta. Enää hän ei tule rollaattorilla eikä pyörätuolillakaan lausumaan kirjoittamiaan runoja keittiöön kahvipöytään, sillä hän ei ole uskaltanut enää kävellä kaaduttuaan ja loukattuaan kätensä.
– Mihin te tämän patjan kanssa joudutte, kun lähden, hän pohtii hänelle tuotua patjaa, jonka pitäisi auttaa estämään makuuhaavojen syntyä.
– Älä sitä nyt mieti, Ansa Haveri rauhoittelee.
Lähtönsä Kaarina on miettinyt kauan sitten.
Seinällä on vanha kuva, jossa Kaarinan synnyinkoti näkyy. Se sijaitsisi nykyisen pihatien toisella puolella. 1960-luvun kuvassa vilkuttavat hänen siskonsa lapset, joista Jari Haveri on yksi.
Täältä Kaarina lähti nuorena töihin Nakkilaan ja sieltä Turkuun, meni naimisiin ja työskenteli ison osan elämästään kaupassa.
– Kaikki me vietimme tädin luona lapsena paljon aikaa ja vanhemmat sisarukseni asuivatkin hänen luonaan jossakin elämänsä vaiheessa.
Viimeiset vuodet ennen eläkkeelle jäämistä tädin työnä oli kiertää auttamassa vanhuksia näiden kotiaskareissa.
Hän on viimeinen elossa seitsemän sisaruksen joukosta. Mies kuoli kolmisen vuotta sitten ja lapsia heillä ei ollut.
Jääminen yksin omakotitaloon muutti hänen käytöstään, Ansa ja Jari Haveri sanovat.
Lääkkeetkin saattoivat jäädä ottamatta ja ruoka syömättä ja hän saattoi soittaa yöllä apua huutaen tai lähteä jopa kadulle hädissään. Monesti Haverit hyppäsivät autoon ja lähtivät katsomaan, mitä on tapahtunut.
– Ja jos emme lähteneet, niin pelkäsimme, että hän on kaatunut ja jää yksin ilman apua.
Turku-reissujen rumbaa kesti jonkun aikaa, kunnes Kaarina joutui taas kerran ensiapuun kaatumisen vuoksi.
– Varmaan matkalla Turkuun keksimme yhtä aikaa, että tuodaan Kaarina meille kotiin.
Päätös tuntui oikealta, kun he näkivät tädin odottamassa sairaalassa ”nenä poskella”.
– Naama oli kuin pakanamaan kartta mustelmista.
Matkalla Loimaalle Kaarina kyllä kertoi kovaan ääneen, mitä mieltä on muutoksesta, jotka hänelle Jari Haverin mukaan ovat muutenkin vaikeita. Ehkä siksi täti ei ollut huolinut kotiin aterioita eikä oikein apuakaan, vaikka kaupungilta oli monenlaista tarjottu.
Siskonpoikansa luona täti sitten istuutui kahvepöytään ja katsoi ulos.
– Tossa menee mun koulutieni, hän sanoi meille.
Tällä tontilla Kaarina syntyi 1927 ja tällä tontilla hän kuolee. Niin hän on halunnut.
– Kaarina ja hänen miehensä ovat jo 30 vuotta sitten olleet niin kaukokatseisia, että he ovat tehneet silloin esimerkiksi ruumiinluovutustestamentit, Ansa Haveri sanoo.
Tehtynä on myös muut paperit – on testamentit ja hoitotahdot sekä elvytyskiellot ja Ansa Haveri on vahvistettu Kaarinan edunvalvojaksi.
– Kaarinan ja hänen miehensä kanssa olimme jo joskus kymmenen vuotta sitten tuomarin puheilla ja tämä kysyi, että kuka hoitaa teidän asianne, kun ette enää itse pysty tai teidän kuolemanne jälkeen. Tädin mies sanoi, että nämä ihmiset, ja osoitti meitä, Jari Haveri kertoo.
Koskaan täti ei painostanut tai edes pyytänyt ottamaan häntä luokseen.
– Ei koskaan, Jari Haveri vakuuttaa, mutta muistaa miten täti monta kertaa vuosien varrella varmisti, ettei häntä jätetä yksin mihinkään laitokseen.
– Hänen miestäänkin pidimme viimeiseen hetkeen asti kädestä, Ansa Haveri kertoo.
Paperien lisäksi täti ilmaisee tahtoaan vähän väliä muutenkin.
– Kun hän oli esimerkiksi sairaalassa muutaman päivän syksyllä, hän sanoi kotiin tultuaan, että älkää häntä enää mihinkään viekö täältä.
Nyt Kaarina on saattohoidossa, jossa keskitytään kivunhoitoon.
Useaan kertaan hän on saanut eräänlaisen kohtauksen, joissa hän valahtaa valkoiseksi ja hengitys ei kuulu eikä pulssi tunnu.
Haverit kuvaavat itseäänkin suorapuheisiksi, mutta toteavat Kaarinan vasta sellainen olevankin.
– Sitten kun hän kohtauksen jälkeen herää, hän sanoo, että mää kuolinkin taas, eikä ole kommonaansakaan vaan kertoo kaikille tapahtuneesta. Useaan kertaan hän on todennut vaan, että katsotte, että hän on kunnolla kuollut, kun pistätte valkeeseen.
Ansa Haveri miettii, että se pidetään, mikä luvataan, mutta myöntää, että onhan hoidossa hommaa. Petipotilaassa etenkin ja rauhattomien öiden jaksamisessa.
– Käymme kuitenkin myös molemmat kodin ulkopuolella töissä.
Apuna on arkisin kaksi kertaa päivässä käyvä kotipalvelu ja kerran viikossa käyvä yksityinen sairaanhoitaja.
Sote-palveluista ensin Loimaan kaupungilta ja sitten Varsinais-Suomen hyvinvointialueelta (Varha) he kokevat saaneensa asiallista kohtelua, vaikka joskus on tuntunut siltä, että paljon pitää hoksata itse kysyä ja selvittää.
– Juuri saatiin tuo patja, jonka ansiosta ei tarvitse herätä yöllä kääntämään Kaarinaa.
Myös paljon puhuttu kymmenien tietojärjestelmien keskinäinen keskustelemattomuus on käynyt selväksi, kun esimerkiksi lääkärikäynnin tiedot eivät näkyneetkään ambulanssille.
– Olen aika kuuro, Kaarina selittää sängystä ja Jari Haveri tarkistaa vielä kerran, onko kuulolaite kunnossa.
Toimittajasta hän haluaa tietää äidin nimen ja sen kuultuaan pohtii, että hänellä oli samanniminen luokkatoveri – liekö samaa sukua peräti.
Hänen sänkynsä oli ensin omassa huoneessa, mutta pian se siirrettiin olohuoneeseen.
– Tästä tuli tällainen komentokeskus, Ansa Haveri virnistää.
Olohuoneesta Kaarina näkee kaiken mitä talossa ja pihassa tapahtuu, vuodenajat ja ihmiset. Ja jos kuulo renklaakin, niin näössä ei ole vikaa – sormuksetkin hän huomaa nimettömässä, kun hänestä ottaa kuvia.
Harva on päässyt poiketessaan jututtamatta matkoihinsa. Naapuruston lapsilla ja Kaarinalla on ollut toisissaan ihmettelemistä.
– Onhan se nyt melkoista kun on lähes sata vuotta ikäeroa.
Kaarinan elämänpiirissä vietetyn aamun aikana tulee miettineeksi elämän keskipisteitä.
– Ansa, mihin sinä menit, kuuluu keittiöön Kaarinan ääni ja jutellessamme huomaa hyvin, miten tädin pää kääntyy siihen suuntaan, mistä kuuluu siskonpojan meitä naisia matalampi ääni.
– Kaarina on pitänyt Jaria aina poikanaan, Ansa Haveri toteaakin.
Kännyköistään Haverit selaavat esiin ”höpötysvideoita” ja kuvia, missä Kaarina ulkoilee, lausuu runoja tai paijaa kissaa. Tuossa peruutetaan rollaattorilla sohvalle, tuossa on päässä hellehattu ja tuossa loikoillaan kuin maalauksessa konsanaan.
Välillä heille tulee mieleen, mitä Kaarina joskus teki tai sanoi. Tarinoita riittää.
– Juuri yhtenä päivänä hän tokaisi minulle, että tänäänkään hän ei ole saanut sitten yhtään mitään aikaan. Minä vastasin, että no ei kai sun nyt enää tarvitsekaan, Jari Haveri sanoo hymyillen.
Kaarinalla on parempia hetkiä ja parempia päiviäkin, mutta hiipuminen näkyy hänen kanssaan eläville.
– Hän ei haluaisi enää oikein syödä ja ottaa lääkkeitä, Haverit sanovat ja pohtivat, että tuntuu kuin Kaarina olisi luovuttanut.
He ovat alistuneet hänen tahtoonsa.
– Joskus tuntuu, että miten iso roisto sitä onkaan, kun ei väkisin syötä lisää ruokaa, kun toinen sanoo, että ei enempää ja riittää, Ansa Haveri toteaa ja Jari Haveri sanoo, että ei voi mitään.
Eihän kukaan toisen tahdo kuolevan, mutta kovaa on kipujen ja kärsimisen katsominen vierestäkin.
– Ihmisestä tulee loppu sitten jossain kohtaa. Lopullinen tulee eteen. Joskus tulee se viimeinen kerta joka asialle, hän pohtii.
Niihin joudumme kukin tottumaan. Kaarinakin on jo jättänyt vielä elossa oleville ystävilleen jäähyväiset.
– He kävivät viime kesänä kylässä meillä ja Kaarina kiitti, että kiva oli kun kävitte, mutta tämä on viimeinen kerta kun nähdään. Sanoi hei vaan ja köllähti enempää ujostelematta petille maate.
Höpötysvideoita Kaarinan tarinoinnista heille edelleen lähetetään. Unohdettu ei ole ketään puolin eikä toisin.
Kaarinan kanssa eläminen on saanut Haverit pohtimaan monenlaista.
Miten suhtaudumme kuolemaan ja vanhenemiseen? Mistä riittää vanhuksille hoitajia ja hoitopaikkoja? Millä kriteereillä hoitoa saa? Kuka meidät hoitaa – jos eivät omat lapset, niin ketkä sitten? Arvostavatko vanhemmat lasten heidän hyväkseen tekemää työtä – siivoamista ja hoivaa?
– Kavereidenkin puheisiin on tullut näitä asioita, he sanovat huomanneensa.
Ja toteavat myös, että heidän järjestelyään vastaava malli ei tietenkään ole kaikille mahdollinenkaan.
Eivätkä itsekään tiedä varmaksi, ryhtyisivätkö puuhaan, jos tietäisivät niin tarkkaan kuin nyt tietävät mitä kaikkea se vaatii.
– Monenlaista on joutunut opettelemaankin.
Välillä on kuulemma ollut pää kipeänä kaikista vastaan tulleista uusista termeistä ja hoidettavien ja selvitettävien asioiden määrästä.
– Vaikka Kaarinalla ja hänen miehellään onkin ollut melko yksinkertainen elämä, kun ovat omistaneet vain talon ja senkin 70 vuotta.
Entä jos olisi ollut enemmän omaisuutta, tai vaikka useita liittoja ja niistä lapsia molemmilla puolisoilla?
Sen Haverit nyt tietävät, että ajoissa pitää hoito, rahat, omaisuus ja kaikki muut asiat jutella, selvittää ja sopia.
– Puhukaa hyvät ihmiset, puhukaa asiat. Hautajaisvirsien päättäminen on ihan hienosäätöä.
Kaarina nukkui pois tämän jutun julkaisupäivän iltana, 3.1.2024. Toimitus sai tiedon asiasta 4.1.2024.