Liikenneturvan kyselyn perusteella kolmasosa suomalaisista purkaa kiukkuaan liikenteessä (LL 18.1.).
Yllättävää on se, että osuus on noinkin pieni.
Liikenteessä jos missä on helppo keventää patoutumiaan, sillä kiukun kohdehan on useimmiten tuntemattomaksi ja kasvottomaksi jäävä kanssa-autoilija. Tuskin sitä tutulle henkilölle kehtaisi heristää nyrkkiä, osoitella keskisormella tai vilkuttaa ajovaloja.
Onnistunut mielenilmaushan muodostuu näistä kaikista elementeistä. Naama punoittaa ja suu käy niin, että parhaassa tapauksessa ehtii puuttuvat hampaat suusta laskea.
Minulla ei ole kokemusta ulkomailla autoilemisesta, mutta veikkaan, ettei Suomi sijoittuisi kärkipäähän kansainvälisessä vertailussa liikennekulttuurissa.
Ajattelemattomuus ja itsekkyys ovat väkevä yhdistelmä. Tästä varsin yleinen ja ehkä ärsyttävin esimerkki ovat ne tilanteet, joissa autoilija tuikkaa sivutieltä pysähtymismerkin takaa toisten eteen siten, että pääväylän kulkijat joutuvat hidastamaan omaa kulkuaan.
Parhaimmillaan eteentuikkaaja kääntyy heti seuraavasta risteyksestä, jolloin muut joutuvat jälleen jarruttelemaan. Tai sitten hän jää seilaamaan letkan eteen vauhdin vaihdellessa sallitun ajonopeuden molemmin puolin.
Nämä tapaukset pännivät, kun sattuu omistamaan sen verran vaatimattoman itsetunnon jatkeen, jossa ei ole edes mukautuvaa vakionopeudensäädintä. Ärsytyskynnys on erityisen matala aamuliikenteessä, kun ajelee muutenkin synkeissä tunnelmissa.
Tunnustan syyllistyneeni melko hiljattain vastaavanlaiseen tapaukseen. Kanssa-autoilija selvitti onneksi tilanteen asiaan kuuluvalla raivolla: ensin hän ajoi aivan kiinni puskuriini ja sen jälkeen ohitti minut niin läheltä kuin osasi, hyvä ettei kiilannut. Kiukunpurkauksen syy ei jäänyt epäselväksi. Lähinnä minua jäi jälkeenpäin askarruttamaan se, miksen ollut huomannut päätieltä lähestyvää autoa. Pitäisikö huolestua?
Kiukustumissääntöön on pari poikkeusta. Sen voi ymmärtää, jos talvikeleillä iso kuorma-auto tulee risteyksestä eteen, sillä niitä yhdistelmiä voi olla vaikea saada liikkeelle, jos kerran risteykseen pysähtyy – ja etenkin kovemmilla pakkasilla, kun liittymiä ei ole suolattu.
Lisäksi yritän hyvällä hetkellä muistaa sen, että liikenteeseen mahtuu paljon kulkijaa. Esimerkiksi näkö- ja muutenkin havainnointikyvyn heikkenemisen voi olettaa vaikuttavan liikennekäyttäytymiseen.
Ei liene niin vähäpätöistä asiaa, etteikö ihmisellä olisi tarve tuntea itseään edes jossain asiassa muita paremmaksi. Ehkä siksi varsin monilla autoilijoilla tuntuu olevan sisäsyntyinen käsitys siitä, että he ovat keskivertoa parempia kuljettajia.
Ajatusmaailman ollessa tämä ei ole ihme, että kanssa-autoilijat nähdään törttöilijöinä, joille pitääkin tehdä selväksi heidän paikkansa ravintoketjussa. Rankaisumentaliteetti elää vahvana.
Lari Kiviranta