Kun laitan tiskejä, imuroin tai pistän pyykkejä kuivumaan, taustalla pauhaa podcast. Kun olen juoksu- tai kävelylenkillä, kuuntelen musiikkia. Junassa katson sarjoja tai Youtube -videoita silloin, kun en jaksa enää keskittyä koulutehtäviin. Jos on muuten vain tosi tylsää, pelaan puhelimella vaikka Spider-pasianssia tai roikun somessa.
Olen aiemminkin televisio-ohjelman mainoskatkoilla tarttunut helposti puhelimeen, sillä kuka nyt mainoksia jaksaa katsoa. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin huomannut luurin eksyvän käteen välillä myös mainoskatkojen välissä, siis varsinaisen ohjelman aikana. Ihan kuin pelkkä televisio-ohjelma ei tarjoaisi tarpeeksi ärsykkeitä.
Havainto ei liene sattumaa, sillä keskittymiskykymme on ihan oikeasti huonompi kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Ilmiötä on puitu viime aikoina uutisjuttujen otsikoissa, tieteellisissä artikkeleissa sekä tietysti somessa, pääosin juuri negatiiviseen ja huolestuneeseen sävyyn.
Huoleen on aihetta, sillä keskittymiskykymme on jopa puolittunut 20 viime vuoden aikana, ja nykyihminen jaksaa keskittyä tietokoneella työskennellessään yhteen asiaan kerrallaan vain 47 sekuntia (Yle, 21.11.2023). Elämme ärsykkeiden maailmassa ja olemme tottuneet siihen, että niitä on myös koko ajan saatavilla.
Keskittymiskyvyn herpaantuminen johtaa ainakin omassa arjessani multitaskaukseen eli siihen, että yritän tehdä useaa asiaa samaan aikaan. Se toimii vain harvoin, ja työntekoani kuvastaneekin paremmin multitaskauksen lähisukulainen, multipasking. Opiskelijahaalareissani olevassa haalarimerkissä termi määritellään suunnilleen näin: “tehdä samanaikaisesti montaa asiaa paskasti, uuvuttaa tekijänsä, mistään ei tule valmista, ja se keskeneräinenkin on ihan paskaa”. Keskittymiskykyni rapautuminen on siis johtanut siihen, että teen usein useita asioita samaan aikaan tai vuorotellen lyhyissä ajanjaksoissa ilman, että varsinaisesti saan mitään tehtyä kunnolla.
Voin onneksi edelleen saavuttaa myös flow-tilan ja keskittyä samaan asiaan tunteja kerrallaan, mutta se tuntuu vaativan aiempaa enemmän tietoista keskittymistä ja tahdonvoimaa. Täyttä rappiota ei siis vielä ole saavutettu.
Ongelma on tietenkin siinä, että aina ei voi tehdä kahta asiaa samaan aikaan. Tai ainakaan ei pitäisi. Kun kirjoittaa kolumnia ja yrittää samalla kuunnella erityisen mielenkiintoista true crime -podcastia, saattaa multipasking vahingossa taipua muotoon murhapasking. Jaksoakin joutuu jatkuvasti kelaamaan taaksepäin, kun olennaiset juonenkäänteet menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Murhapasking – se voisi olla hyvä nimi hutaisten kasaan kyhätylle rikospodcastille. Sellaiselle, jonka käsikirjoittamisen ja äänittämisen aikana on ollut menossa kunnon multipaskaus.
Oona Tepponen