Kouluissa kohisee – Mitähän siitä ajattelisi Miina?

0
Maria Wilhelmiina Penttilä. Kuva vuodelta 1896, kun Miina uutena opettajana tuli Loimaalle.

Opettajatar Maria Wilhelmiina Penttilän syntymästä on kulunut 6.3.2024 jo 150 vuotta. Maria Wilhelmiina, sittemmin Miinaksi kutsuttu tuli Loimaan Hirvikosken kansakoulun ensimmäiseksi opettajaksi vuonna 1896.

Nuori Neiti Opettajatar oli syntynyt Nurmossa maaliskuun 6. päivänä vuonna 1874 taloissa piikana kulkeneen Sannan tyttäreksi. Miina oli innokas koululainen, halusi opiskella opettajaksi. Siihen häntä kannustivat oma opettaja ja pappi, Nurmon kirkkoherra.

Opintie aukeni Miinalle heidän kannustavilla lausunnoillaan Jyväskylän seminaariin. Miinan matka Nurmosta seminaariin oli huima hyppy yhteiskuntaluokasta toiseen. Aikana, jolloin maaseudulla koulusivistystä melkein pelättiin, eikä kirjasivistykselle juuri arvoa annettu. Matka Pohjanmaalta Varsinais-Suomeen Loimaalle oli nuorelle myös iso haasteellinen valinta. Maaseudulla kasvanut halusi kuitenkin maaseutukouluun opettamaan.

Loimaalainen Miinasta tuli koko loppuelämäkseen.

Miinan opettajakausi 45 vuotta Loimaalla ajoittuu Suomen Suurruhtinaskunnan ja itsenäistyvän Suomen valtion merkittäviin ja vaikeisiin vuosiin. Jyväskylän seminaarin perustamisen takana olleet suurmiehet Snellman ja Cygnaeus ja monet muut, olivat olleet Suomen itsenäisyyden asiamiehiä puheissa ja kirjoituksissa. Miinan omista jälkeen jääneistä kirjoituksista on luettavissa tarkat kuvaukset kielloista ja kontrollista sortokausien vuosilta Tsaari Nikolai II:n ja kenraalikuvernöörien valta-aikoina.

Koulu ja oppilaat olivat keskiössä Miinan kirjoituksissa ja puheissa, joista myös jäljellä Miinan omakätiset jäljennökset. Yhteiskunnallista pohdintaa koulun ohella, viisaita ohjeita käytännön pulmiin ja kirjallisuuden lukemisen kannustusta. Miinaa pyydettiin usein puhumaan eri tilaisuuksiin. Hänellä oli sana ja mielipide monesta, taustana seminaarin eväinä yhteinen hyvä, valistus ja edistys.

Esimerkkinä ote puheesta Peräkulman koulun opettajille 16.9.1905.

Kun sanotaan, että opettaja on kasvattaja, niin se merkitsee paljon. Jokainen sanasi herättää jonkin ajatuksen. Asemasi on vastuullinen. Opettajan työssä on kaksi puolta: opetuspuoli ja kasvatuspuoli, joka on monin verroin vastuullisempi ja vaikeampi. Ei ole helppo kasvattaa isänmaalle kelpo kansalaisia. Opettajan on tarkkaan punnittava ja valittava keinonsa.

Miina Penttilän rinnalle lähemmäs tämän päivän koulua haluan nostaa professori (emeritus) Kari Uusikylän, Helsingin Yliopistossa ja ulkomaillakin luennoineen tutkijan ja kirjoittajan. Uusikylä on tutkinut ja kirjoittanut oppimiseen liittyvistä asioista monesta eri näkökulmasta lähtien oppilaasta, opetusmateriaaleista eri oppiaineissa ja opettajuudesta. Kuuluin vuosia Uusikylän blogien lukijoihin. Ne ilmestyivät sähköpostiini sitä mukaa kun professori niitä kirjoitti. Löysin niistä samaa viisasta rohkeutta ja ajatuksia, joista Miina oli kirjoittanut yli sata vuotta aiemmin. Oppilas on keskiössä, oppiminen tärkeintä.

Uusikylä kirjoitti: Opettaja on ylivoimaisesti tärkein opetuksen tuloksiin vaikuttava tekijä. Opettajat ovat kyselleet: Miksi emme saa opettaa?

Professori Uusikylä kuten Miina aikoinaan on puhunut kolmiyhteydestä: Koti (vanhemmat) – oppilas – koulu (opettajat). Ihanteellisessa tapauksessa vastuu ja tuki jakautuu jokaiselle osapuolelle. Perustan oppimiselle luovat koti ja koulu yhdessä. Turvaverkko on tärkeä.

Otsikon kysymys: Mitä ajattelisi Miina? Nykyisestä tilanteesta koulussa?

Miinan opetusvuodet ajoittuivat vuosien 1896–1941 väliseen aikaan. Historiallisesti vaikeita aikoja, sortokausista itsenäistymiseen, vuosien 1918–1919 tapahtumat, kansalaistaistelut ja talvisota. Loimaalla monenlaisia tapahtumia ja taisteluita mielissä ja aseilla, täälläkin. Kahtia jakautuneen kansan yhdistäminen 20-luvulla oli valtiollisella tasolla mietitty opettajien ja pappien tehtäväksi. Miina oli kirjannut muistiinpanoihinsa pelon, että kaikki oppilaat eivät palaisi kouluun. Miina oli kirjoittanut: elleivät kaikki tule, menen itse hakemaan.

Uskaltaisin ajatella, että Miina ensimmäiseksi ajattelisi lapsen, oppilaan, opiskelijan etua, hänen tulevaisuuttaan, kuten oli joutunut omana aikanaan jalkautumaan koteihin, puhumaan tilaisuuksissa ja ajamaan vähempiosaisten lasten asiaa.

Nyt vain aika on toinen. Lapsen, oppilaan, koululaisen, opiskelijan maailma ei enää ole pelkästään koti, kylä tai kaupunki, ei edes pelkkä Suomi tai Eurooppa. Oppivan kädessä on koko maailma. Heti ja täsmäaikaan. Inhimillisen opettajan opetus korvautuu koneilla. Napin painallus ja tekoäly antaa vastauksen. Ehtivätkö aivot oppia, omaksua? Lukiolaisen kirjalaukku ei paina. Suurin osa sisällöistä on tietokoneella. Kirjaan oli aina helppo palata varmistamaan joku epävarma kohta, uudestaan ja uudestaan. Koneen käyttö on muutenkin runsasta.

Lukutaitoa ei korvaa mikään, vanha suomalaisten ylpeyden aihe, kaiken sivistyksen alku. Kirjoittamisen merkitys on ajatuksien tulostuminen näkyviksi. Äidinkieli on ajattelun tärkein väline, jonka varaan kaikki muu rakentuu, Miina varmasti ihmettelisi nykykoulusta käsialan puuttumista. Allekirjoitus pelkillä tikkukirjaimilla. Miinan kaunokirjoitus-muistiinpanoja on ollut helppo lukea.

Luetun ymmärtäminen -kappale mustakantisessa vihkossa otsikkona seminaariopiskelijan muistiinpanoissa vuonna 1895. Tajunnallinen lukeminen, sitten kun perustaito on opittu. Miinan omista muistiinpanoista painottuu lukemisen ja kirjoittamisen seminaarioppien mukaisesti. Lisäksi hän esittää vuosittain ostettavia kirjoja oppilaiden luettavaksi koulukirjojen lisäksi koululle ja päätökset jäävät johtokunnalle.

Uusi sana 2000-luvulla. Itseohjautuvuus. Itsenäistä opiskelua, siihen on kannustettu ennenkin opettajan toimesta. Kritiikkiä ihan äskettäin on ollut luettavissa. Oppilaalle annetaan kurssin sisältö, jonka saa suorittaa omaan tahtiinsa vaikka kokonaisuutena. Vanhemmilta on tullut kritiikkiä, kun lapset tuskailevat vaikeiden asioiden käsittelyn ja opetuksen puutteesta.

Mitä Miina sanoisi tästä? Miina kyllä kannustaisi ja kannusti aina yrittämään itse, mutta hänen aikanaan opettaja oli läsnä jokaiselle oppilaalle, varsinkin eniten apua tarvitseville ja takaamassa työrauhan.

On vaikea asettua Miinan asemaan, mitä sanoisi tämänhetkisestä koulun kohinasta. Oma kouluhistoria alkoi kun isoveli aloitti 1946, minä 1950. Perspektiiviä on tähän päivään kun kolmannen polven viimeinen oli penkkareissa. Oppisuunnitelmia on muutettu, vanhaa hylätty ja uutta keksitty. Kritiikkiä tulee koko kansalta milloin mistäkin. Yhteiskunta muuttuu ja tiedotusvälineet siirtävät ilmiöitä täsmäajassa koko maailmaan. Koulussa ei voida olla pelkästään itseohjautuvia. Oppilaat tarvitsevat ohjausta, apua ja tukea. Hyvä jos Miinan ja professori Uusikylän esittämä kolmiyhteys olisi perusvoimana: koti, vanhemmat – oppilas – koulu opettajineen, humaanit ihmisvoimat tukemassa lapsia ja nuoria tasapainoiseen aikuisuuteen, perhe- ja työelämään.

Anna-Liisa Kastio
eläkkeellä erityisopetuksesta