Yleiseen keskusteluun kuuluu nykyään se, kuinka nuoret eivät lue tarpeeksi. Puhutaan siitä, kuinka englannin kieltä käytetään liikaa ja suomen kieltä ei arvosteta tarpeeksi. Rappeutuuko suomen kieli? Pitääkö sen nykytilaa surra?
On kauheaa, että alakoululaisille ei enää opeteta kaunokirjoitusta, ja päivämääriin laitetaan yhä harvemmin piste kuukauden perään. On kauheaa, kun puolet suusta tulevasta lauseesta on englantia ja puolet suomea. Erityisen kauheaa on kuitenkin se, että suomen kielen nykyasemasta syytetään (jälleen) nuoria. Onko esimerkiksi fyysisten kirjojen suosien lasku kuitenkaan nuorten syytä?
Lukemattomuuden määrä on ehkä hieman harhaluuloista, sillä etenkin nuoret ovat vain siirtyneet kuulokkeiden tai näytön välityksellä saataviin kirjoihin. Runous on nykyään julkaisuja Instagramissa ja lukupiirit ovat sovelluksia. En kuitenkaan ihmettele, vaikka kirjojen suosio kokonaisuudessaan olisi laskussa nuorten piireissä. En myöskään ihmettele, miksi nuoret välttelevät suomen kielen käyttöä esimerkiksi internetissä, ja “finglish” yleistyy. Koulut, ja etenkin lukio, nimittäin luovat suomen kielestä kaikkea muuta kuin miellyttävän oppiaineen ja kielen.
Lukion äidinkielen opiskelussa ei ole muuta tavoitetta kuin onnistua ylioppilaskokeessa. Kun mietin, mitä hauskaa olen saanut tehdä äidinkielen tunneilla, muistot ovat melko harvassa. Kaikki kurssit ovat nimittäin pitkälti keskittyneet vain saman kaavan toistamiseen ylioppilaskokeita ajatellen. Joukkoon on mahtunut myös kielioppia ja termien opettelua, minkä jokainen nuori varmasti kokee innostavana ja hauskana esimerkkinä suomen kielestä.
Sama tapahtuu tietysti myös miltei kaikissa muissa lukion oppiaineissa. Oppimisesta tehdään kaavamaista ja tähdätään yhteen tavoitteeseen – laudatur. Kaikista eniten tähän kuitenkin keskitytään äidinkielessä. Olemme saaneet kirjoittaa kaksi lyhyttä fiktiivistä tarinaa, yhden lyhyen runon ja pari puhetta kolmen vuoden aikana. Englannin tunneilla olemme saaneet tehdä paljon enemmän luovia tekstejä kuin suomeksi. Uskallan väittää, että suomen vaikeat pilkkusäännötkin opittaisiin paremmin hauskuuden ja luovien tekstien tuottamisen avulla.
Jos suomea ei opeteta kohtelemaan kauniina ja hauskana kielenä, ei se sitä tule vapaa-ajallakaan olemaan. Liian monelle kuva suomen kielestä onkin ainoastaan ne vaikeat pilkkusäännöt ja uutisartikkelin analysointi. Jos koulussa ei anneta mahdollisuutta nauttia kielestä, kuinka siitä voisi oppia nauttimaan?
Vaikka suomen kieli koko ajan muuttuu, se ei onneksi ole rappeutumassa. Tragedia on vain siinä, että unohdetaan, kuinka kaunista suomen kieli voi itsessään olla.
Mona Lehto