– Onko ennen ollut puhelinvaihteen hoitajan kuvaa seinällä, hoksaa Antti Jaakola kysyä, kun silmitellään Alpo Jaakolan teosta Tyks Loimaan sairaalan kokoushuoneessa.
Maalauksessa on sinisessä mekossaan Helmi Sylvia Jaakola, omaa sukua Hämäläinen (1912–2008), joka työskenteli parisenkymmentä vuotta sairaalassa. Teoksen tilasi Sylvian puoliso Juha Jaakola veljeltään Alpolta ja se on valmistunut 1956.
Antti Jaakola muistelee kummitätiään, että tämä tykkäsi hänestä kovin ja äitinsä Pirkko Jaakolan kanssa hän pohtii, että maalauksessa Sylvia on yhtä kaunis kuin oli eläissäänkin.
– Silmät oli just tommoset, Pirkko Jaakola toteaa.
Taulu päätyi joitakin vuosia sitten Hannes Mikkolan haltuun. Hän kertoo, että hänellä on muitakin Alpo Jaakolan töitä, mutta Sylvian muotokuvan hän halusi lahjoittaa sairaalaan.
Ajatuksena oli kunnioittaa paitsi Sylviaa ja hänen työtään, myös kaikkia muita sairaalan ihan tavallisia työntekijöitä.
Lahjoituspäivä oli tarkoituksella 8. maaliskuuta. Naistenpäivä, kuissi.
– Kiitollisia ollaan, koordinoiva ylilääkäri Outi Leinonen toteaa hymyillen lahjoituksesta ja koordinoivan ylihoitajan Tarja Hornin kanssa he summaavat, että lahjoitus on hieno ele.
– Tämä kuvastaa Loimaan sairaalan henkeä, täällä on aina arvostettu kaikkia työntekijöitä, Tarja Horn vakuuttaa 1980-luvulla taloon tulleen ihmisen kokemuksella.
– Niin, olis se kauheeta, jos olis joku hierarkia, siunailee Pirkko Jaakola pilke silmäkulmassa ja Tarja Horn toteaa, että pienen talon etuihin kuuluu juuri se, ettei sitä niin ole.
Antti Jaakola muistaa, että kummitäti oli lapsi- ja myös kissarakas ihminen, jolla oli aina ”nanna-aski” jemmassa. Hän ja Pirkko Jaakola muistavat monta muutakin juttua Sylviasta.
– Hänellä oli Mimmi-kissa, joka kerran lähti seuraamaan Sylviaa työpaikalle. Kissa täytyi lähettää taksilla kotiin.
Luultiinpa Sylviaa kerran myös venäläiseksi vakoojaksi. Hän pääsi Loimaalle sodan jälkeen tullessaan alivuokralaiseksi eräälle rouvalle. Tämä vuokraemäntä oli sitten väittänyt poliisille vuokralaistaan vakoojaksi ja poliisit tulivat vähän nolona tarkistamaan Sylvian ison matkalaukun, joka näytti vähän kuin kassakaapilta.
– Olivat pahoitelleet, kun heitin täytyi se tarkistaa.
Vakooja Sylvia ei ollut, sillä arkusssa oli Kurkijoen hoitokunnan paperit. Hän oli ollut ennen sotaa jo hoitokunnan palveluksessa ja toi paperit Loimaalle. Kun hoitokunta lopetettiin, hän pääsi töihin sairaalan puhelinvaihteeseen, josta jäi eläkkeelle 1974.
Hänen jäämistöstään löytyi työtodistuskin sairaalasta. Talouspäällikkö Paappa on siihen kirjannut Sylvian työuran etapit – ihan tarkkoja työaikoja myöden.
Vielä ei tiedetä, mihin taulu sairaalassa ripustetaan. Ihmisten ilmoille, lahjoitustilaisuuden väki toivoo hartaasti.
Ehdottomasti pitäisikin mahdollisimman monen katsoa Sylviaa silmiin ja miettiä hänen elämäntarinaansa.
Siihen nimittäin kuului tietenkin paljon muutakin kuin sairaala. Juha Jaakolan kanssa pitkä liitto, jota Pirkko Jaakola kuvaa niin syväksi, että arvelee veljensä kuolleen pitkälti suruun vuoden päästä Sylvian kuolemasta.
Lotta Svärd -merkkikin kansiosta löytyy sekä Mannerheimin muistomitali. Ja marsalkan allekirjoituksella varustettu saatekirje sille Sodankylästä.
– Sylvia oli jossain vaiheessa Sodankylässä, Pirkko Jaakola muistelee kuulleensa ja kertoo, että ahkera Sylvia oli – oli pienestä pitäen tottunut tekemään paljon töitä.
Isolla maatilalla Kurkijoen Aromäen kylässä riitti töitä ja naiset saivat niitä varsinkin tehdä.
Sodan alettua hän meni vartiolotaksi. Ilmavalvontalotta, lukee Mannerheimin kirjeessä Sylvian tittelinäkin.
Puhelinvaihteessa ei työskennellytkään kasvoton joku. Hän oli Sylvia.
Sylvia on paitsi itsensä, myös kasvot kaikille Loimaan sairaalan yli 130-vuotisen historian ajan työntekijöille.
Ehkä taulun avulla muistamme, että meitä ja meidän asioitamme hoitavat eivät ole kasvottomia.