Hiljaisten ääni kuuluviin

0

Missä kuuluu ja näkyy varsinaissuomalaisten hiljaisten ääni, kun suunnittelemme palveluverkkoamme. Terveydenhuollon palvelujen saatavuus ajallisesti kuvataan näin: Alle 10 minuutin matkalla selviäisivät 80 % hyvinvointialueen noin 451 000 asukkaasta, alle 20 minuutin matkalla 96 % ja alle 30 min ja yhden tunnin matkalla 99 %. Kartalle siirrettynä näin varmasti on, mutta tarkemmin luettuna huomaa, että ajat on laskettu henkilöautolla liikkuen. Jokainen julkista liikennettä käyttävä tietää, että ajat on vähintään tuplattava. Puhumattakaan saaristolaisista.

Prosentteina saavutettavuus näyttää hyvältä, mutta tuon yhdenkin prosentin takana on noin 4 500 eri-ikäistä henkilöä, yksilöä omine tarpeineen, joille pieninkin terveydenhuollon palvelu autottomana ja julkisen liikenteen puuttuessa tulee järkyttävän kalliiksi. Läheisiä, ystäviä ja naapureita ei aina kehtaa vaivata ja on turvauduttava taksikyytiin. Kela-taksilla matka maksaa 50 euroa ja siihen vielä käyntimaksu.

Muutos koskettaa eniten monia erityisryhmiä, jotka tarvitsevat usein tukea, apua ja palveluita voidakseen elää täysipainoista ja omannäköistään arkea. Toimintakyvyn ylläpito ja kuntoutuminen tarvitsevat mahdollisuuden toteutua. Vammaisille saatavuuden siirtyminen automatkan päähän tarkoittaa kuljetustarpeen lisääntymistä ja omatoimisuuden ja itsemääräämisoikeuden rajoittamista.

Ongelmaa lisää se, että riippumatta erityisyydestä ryhmät ajatellaan usein yhtenä massana, joilla olisi yhtenevät tarpeet. Vammaisten vammat ja muiden erityisryhmien tarpeet ovat kuitenkin jokaiselle henkilökohtaiset. Kyse on aina yksilöstä.

Muutoksen syynä ovat talous ja säästöt ja erilaiset mittarit. Vammattomalle omaa autoa käyttävälle sijainnin muutoksella ei välttämättä ole niin suurta merkitystä. Vähän saattaa harmittaa – hetken. Vammaisten ja muiden erityisryhmien kohdalla muutosten taloudellisten mittareiden asettaminen on kuitenkin lähes mahdotonta. Siinä on otettava huomioon niin monta vaikuttavaa tekijää – tutun ympäristön muuttumiseen tottuminen, omaisten ja läheisten huoli, mielipaha, joka pahimmillaan johtaa toiminnalliseen lamaantumiseen, arjen vaikeutuminen, pahimmassa tapauksessa sulkeutuminen kotiin digilaitteiden ääreen. Näin ei suinkaan käy kaikille, mutta yhdellekin se on liikaa.

Varsinais-Suomen hyvinvointialueella on mitä pikimmiten alettava miettiä laskentakaavoja, joilla pystyisimme paremmin laskemaan ennaltaehkäisevien palveluiden tuottavuutta. Olen myös vahvasti sitä mieltä, että kuljetusten kustannukset pitäisi siirtää hyvinvointialueiden vastuulle, jolloin niiden ja toimintojen sijoittamisen taloudellinen vaikuttavuus tulisi näkyväksi.

Vammaisten ja erityisryhmien henkilöiden ääni ei useinkaan kuulu päätöksenteossa. Luulemme osaavamme ajatella parasta. Olisiko kuitenkin parempi jo valmisteluvaiheessa kysyä heiltä itseltään, miten he asian kokevat. Vastaukset voivat yllättää ja kääntää valmistelujen suunnan. Mikään vähemmistöryhmä ei pärjää ilman enemmistön tukea.

Marke Tissari
aluevaltuutettu (sd.)