LOIMAA/HIRVIKOSKI
– Hän on avulias, ystävällinen, ammatillinen ja aivan erinomainen ihminen, puhelimitse tavoitettu Turun ammattikorkeakoulun lehtori Olli-Pekka Lehtisalo kuvailee tuttavaansa ja ystäväänsä, loimaalaista Nadja Podzigunia .
Lehtisalo tutustui Podziguniin Loimaan kansanopistossa viime vuonna. Lehtisaloa oli pyydetty opistoon ukrainalaisten uraohjaajaksi. Yhteisen kielen puuttuessa avuksi kysyttiin myös Podzigunia, jolla löytyi ukrainan kielen osaamista.
Lehtisalo ja Podzigun tutustuivat ja ystävystyivät. Kävi ilmi, että Podzigun oli auttanut ukrainalaisia jo aiemminkin – isosti.
Podzigun oli ollut hakemassa ukrainalaisia Suomeen pariinkin otteeseen, vaikka hänen oma terveydellinen tilansa ei olisi sitä välttämättä kestänyt. Iso leikkaus oli juuri takana, kun lähti ensimmäiselle matkalleen.
Hän oli toiminut tulkkausapuna lääkärikäynneillä, auttanut suomalaisen byrokratian kanssa ja tarjonnut katon pään päälle omasta kaksiostaan. Lisäksi hän oli hämmentyneiden, vieraassa maassa olevien, lasten tukena, kun äidit opiskelivat suomen kieltä. Hän tarjosi lapsille syliä ja halausta sekä yhteisen kielen. Podzigunin venäläistaustalla ei ollut merkitystä.
Tämä teki Lehtisaloon vaikutuksen. Hän halusi nostaa Podzigunin auttamisen halun esiin, vaikka arvasi, ettei tämä itse näe tavassaan auttaa mitään sankarillista.
Lehtisalo osui oikeaan. Podzigunin kuullessa Lehtisalon kehut hän hämmentyy ja vaatimattomuus nousee esiin. Hän toteaa, ettei ole tehnyt mitään yksin.
– Koen, että jos haluaa pelastaa jonkun elämän, ei tarvitse olla sankari, vaan hyvä sydän, Podzigun sanoo.
PARATIISI. Podzigun syntyi 34 vuotta sitten Pietarissa ja vietti lapsuutensa Lahdenpohjassa, entisen Karjalan alueella.
Hän syntyi 15 minuuttia ennen kaksoissiskoaan. He ovat kymmenpäisen lapsikatraan esikoiset.
Elämä oli 1990-luvun Karjalassa köyhää ja suljettua. Oli lama, rahaa ei ollut, vesi piti kantaa kotiin.
Perhe viljeli omat vihanneksensa, ja isän työn kautta saattoi välillä saada 50 kilon säkin sokeria. Pari lemmikkivuohta kulkivat mukana.
– En muista mitään pahaa lapsuudesta. Äiti oli aina kotona ja iloisena odotti meitä lapsia. Elämä Lahdenpohjassa oli paratiisini. Huolimatta vaikeuksista, se oli täynnä rakkautta, muistelee Podzigun.
Hän pitääkin montaa asiaa Jumalan ihmeenä, kuten sitä, että ruokaa riitti aina. Omasta puutteesta huolimatta kaikki ylimääräinen oltiin valmiita jakamaan ja tuntemattomia autettiin.
Podzigunin mukaan se oli normaalia. Itse he kokivat saavansa apua Herralta. Perhe oli uskossa ja on sitä edelleen.
ERILAISUUS. Vaikka Lahdenpohja oli perheelle paratiisi, uskovaisuus ja ulkomaalaistaustaisuus pitivät yllä erilaisuuden tunnetta.
Ei-ortodoksisena, helluntailaisiin kuuluneesta Podzigunin perheestä käytettiin nimitystä ”Suomi-uskonto”, sillä loimaalaiset helluntailaiset olivat rakentaneet alueelle seurakunnan.
Podzigunin isän sukua on Ukrainassa, äidin puoli taas on Inkerintaustainen. Podzigunin äiti on tuntenut itsensä suomalaiseksi ja on jakanut sitä lapsilleen.
– Olimme kyllä erilaisia, Podzigun sanoo.
Podzigunin suvussa on osattu suomea, se oli hänen isoisoäitinsä äidinkieli, mutta sen puhuminen oli kiellettyä. Venäjä oli kotikieli, vaikka nykyään Podzigunin perheessä puhutaan sitä kieltä, mitä tarvitaan.
Podzigun halusi Suomeen, isoisänsä kotimaahan. Ajatus kyti mielessä. Tie vei hänet kuitenkin ensin Kiovaan neljäksi vuodeksi.
Siellä hän oli isänäidintukena, kun isänisä kuoli. Samalla hän suoritti siellä lukion loppuun ja työllistyi.
SUOMEEN Podzigun muutti vuonna 2010. Hän valmistui kirvesmieheksi Lappajärven ammatti-instituutista.
– Osasin kaksi sanaa suomea, mutta aloin elämään, hän nauraa.
Haasteita tosin riitti, sillä harjoittelupaikkojen löytyminen alalta oli kielimuurin takia pienikokoiselle naiselle vaikeaa.
Loimaalta kuitenkin tärppäsi. Mukanaan vain pussillinen makaronia hän asettui helluntaiseurakunnan tarjoamaan asuntoon ja aloitti työt Esko Riihimäen ja Reino Komosen kanssa. Komonen oli aikoinaan tuntenut Podzigunin vanhemmat.
Lopun perheensä hän sai Suomeen myöhemmin maahanmuuttoviraston paluumuutto-ohjelman kautta. Vain yksi veli on jäänyt asumaan ulkomaille.
Podzigun on kiitollinen loimaalaisille Seija ja Markku Ahokkaalle, jotka antoivat mökkinsä tämän perheen käyttöön. Nyt Markku Ahokas on jo edesmennyt, mutta Seija Ahokas on perheelle edelleen tärkeä.
– Seija on meidän babuška, isoäiti, Podzigun toteaa.
Rakennusalan töitä Podzigun teki neljä vuotta. Samalla hän jatkoi vapaaehtoistyötään Venäjällä auttaen siellä vammaisten lasten perheitä.
Vuonna 2019 kolari muutti elämän.
KOLARI oli paha, takeita selviämisestä ei ollut.
Hänen lantionsa murtui useasta kohtaa, toisessa jalassa ja niskassa oli ongelmaa. Hän oli shokissa, mutta muistaa puhuneensa jollekin. Se oli Jumalan ääni. Sen hän on ymmärtänyt myöhemmin, sillä vielä sairaalassakin hän kokee nähneensä enkelin.
Sairaalahoitoja, leikkauksia ja vihdoin pyörätuoli, kunnes kävelykin lähti sujumaan.
Kuntoutus on kesken ja kolari on jättänyt jälkensä. Kävely on ontuvaa, pitkään ei pysty istumaan paikallaan eikä ilman tyynyä. Syömisessä on omat haasteensa, ja kovan metelin kestäminen on vaikeaa.
Raskainta oli kuitenkin irrottautua vahvoista kipulääkkeistä. Opioidiriippuvuus oli kova, vieroitusoireet vielä pahemmat.
– Päätin, että pääsen opioideista eroon.
Nyt hän pärjää tavanomaisten kipulääkkeiden turvin. Kirvesmiehen työ ei tosin enää onnistu, joten edessä on alan vaihto.
NYT käynnissä ovat media-alan opinnot. Se on osa kuntoutusta, mutta tuntuu omalta.
Haaveissa ovat ammattikorkeakouluopinnot ja ennen kaikkea lapset. Omia saa tulla, mutta vähintään tukiperheeksi Podzigun aikoo ryhtyä.
Häneltä on kysytty, miksei hän tekisi auttamisesta ammattia. Siihen liittyy ristiriita. Podzigun ei koe voivansa auttaa, jos siitä saa palkkaa. Hän auttaa halusta – ei rahasta.
Hän on kiitollinen Loimaalle, sillä sieltä on löytynyt kodit ukrainalaisille, ja Hirvikosken koululle, jossa ulkomaalaiset lapset on otettu vastaan, kuten omat.
Podzigunin mukaan Loimaa puolestaan saa hyviä ihmisiä ukrainalaisista, jotka haluavat antaa oman panoksensa Suomelle saamastaan avusta.
– Toivon, että opimme rakastamaan toisiamme ja tulee rauha, hän toteaa.
Heidi Nurminen