Sain junamatkalla – vaikka en olisi halunnut – kaikkien muiden samassa vaunussa matkustaneiden kanssa aikamoisen tietopaketin muun muassa valtakuntamme ja muun maailman tilasta. Olin tietysti jälleen kerran unohtanut kuulokkeet ja korvatulpat kotiin, eikä kyseisessä junassa ollut pakopaikaksi sopivaa ravintolavaunua. Tietopaketti oli jo huomattavasti kokemusta kerryttäneen kovaäänisen mieskaksikon tajunnanvirtaa, ja he ehtivät noin kolmen vartin aikana käsittelemään esimerkiksi suomalaiset metsät. Kummastelivat metsäteollisuuden megafonilta kuulostaen, että miten metsiemme hiilinielu voi muka pienentyä ja miksi niitä pitäisi suojella, vaikka Suomi on käytännössä pelkkää metsää, joka todistetusti kasvaa huomattavasti ripeämmin kuin puita ehditään kaataa.
Edelliseen sanailuun loogisena jatkona saimme pyytämättä kuulla kaksikon maailmankuvasta nousevia arvioita kelvottomista puolueista, jotka olisi syytä lakkauttaa. Lista oli lähes täydellinen, ja jonkinlaisen synninpäästön sai vain yksi puolue, vaikka sekin on kuulemma ihan pilalla ja ajautunut kauaksi alkuperäisestä toiminta-ajatuksestaan, jossa sentään oli järkeä.
Kyllä ennen oli paremmin -sävyinen sanailu katkesi toviksi, kun konduktööri tuli tarkastamaan lippuja. Hänen sukupuolensa aiheutti sen verran ihmetystä, että se piti lausua oikein ääneen, ”vaikka ei siinä mitään, kaipa naisetkin tossa hommassa pärjäävät”. Konnari oli uransa aikana todennäköisesti nähnyt ja kuullut kansankuntaamme jo laajasti, eikä vanhakantainen kommentointi saanut häntä provosoitumaan.
Ei jäänyt kuulematta sekään, että kaksikolla oli kanssani sama vaihtoyhteys. Olin jo sen verran vastaanottanut niin sanottua tietoa tukanjuureen, etten varsinaisesti toivonut jatkoyhteyden istumapaikkaa samaan junavaunuun heidän kanssaan. Onneksi höpöttäjät häipyivät eri vaunuun ja olin vastoin tapojani hankkinut lipun Ekstra-luokkaan, jonka Tässä vaunussa matkustetaan hipihiljaa -sääntö muutti loppumatkan ylellisen hiljaiseksi siirtymäksi.
Matkustan junalla todennäköisesti paljon keskimääräistä saviseutulaista enemmän mutta olen ihan kesäpoika verrattuna erääseen saviseutulaiseen raidematkustamisen professoritasoiseen kokemusasiantuntijaan, joka raportoi junamatkoistaan somessa.
Hiljattain hän oli hankkinut vaimolleen ja itselleen paikat hiljaisesta Ekstra-luokasta, mikä tietysti aiheutti somekuplassa riemukkaita teorioita valinnan motiiveista.
Eräs kommentoija kertoi matkustaneensa kollegan kanssa Ekstrassa vierekkäin 3,5 tuntia ja sanoneensa tälle koko aikana vain Moi poistuessaan vaunusta. Hän kertoi olevansa lähdössä Intiaan ja aikoi perille päästyään kertovansa sikäläisille, että suomalaiset maksavat kalliimman junalipun, jotta saavat olla hiljaa.
Kommenttiketjussa ylistettiin myös kehitystä, jonka ansiosta junamatkustajat voivat aktivoida lippunsa itse. Täydellistä: ei tarvitse enää höpöttää konduktöörinkään kanssa turhanpäiväisyyksiä.
sampsa.hakala@loimaanlehti.fi