Olen viime aikoina miettinyt sitä, mitäköhän jälkimaailma meistäkin ajattelee. En tarkoita pelkästään tekojamme, vaan myös ajatuksiamme ja mielipiteitämme.
Jaammehan mielellämme tuomioita menneisyyden ihmisille – sen sijaan, että yrittäisimme jollain lailla ymmärtää sitä, miksi menneisyyden ihminen toimi tai ajatteli niin kuin teki.
Historiasta löytyy paljon aiheita, joita nykyihmisen voi olla vaikea käsittää, koska hän arvioi asioita oman aikansa mittapuulla.
Ymmärtäminen ei suinkaan tarkoita samaa kuin hyväksyminen. Harva hyväksyy esimerkiksi Natsi-Saksan tai Neuvostoliiton totalitaristisia diktatuureja, mutta niitäkin järjestelmiä voi yrittää ymmärtää, jotta käsittää, miksi ne ylipäätään olivat aikanaan mahdollisia (ja pahimmassa tapauksessa myös meidän ajassamme).
Meidänkin lähimenneisyydestämme löytyy havainnollinen esimerkki ilmiöstä, joka ei välttämättä aukea nykyihmiselle ja etenkään tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa, nimittäin suomettuminen.
Eikö meidän ajastamme käsin katsottuna olekin käsittämätöntä, kuinka jotkut saattoivat jopa ihannoida ja pitää edistyksellisenä diktatuuria, jonka syntilista oli pitkä.
Oliko kyse jonkin sortin aivopesusta, joka sai ihmiset (jotkut, ei suinkaan kaikki) hukkaamaan kykynsä itsenäiseen ajatteluun? Johdattelivatko esimerkiksi media ja poliitikot heitä: eikö oikeaa tietoa oikeasti ollut saatavilla ja jos oli, painettiinko se villaisella poliittisen tarkoituksenmukaisuuden nimissä?
Menemättä aiheeseen sen enempää arvelen, että taustalla oli paitsi silloisen eliitin (ja valtaa hamuavan ”nuorison” eli tulevan eliitin) opportunismia, myös reaalipolitiikkaa, jolle eittämättä löytyi perusteitakin – olimmehan supervallan pieni naapuri.
Omasta ajastamme löytyy yhtälailla muotiaiheita ja hokemia, joita toistamme (etenkin mediassa) kuin papukaijat oikeastaan sen tarkemmin ajattelematta. Ne kuuluvat niin sanotusti ”kaanoniin”.
Ehkä ihmiset 50 vuoden kuluttua, kun aika on tuonut perspektiiviä, pudistavat päätään ajatellessaan menoa 2010- ja 2020-luvuilla ja sanovat, että olipa aivopestyä ja kritiikitöntä sakkia.
Johduin pohtimaan kysymystä keskusteltuani hiljattain erään tuttavani kanssa. Päivitellessämme oman aikamme ”hullutuksia” hän sanoi huomanneensa olevansa yhä useammin toisinajattelija.
Asia jäi mietityttämään ja huudahdin mielessäni: minäkin haluan olla toisinajattelija!
Harmi vaan, etteivät omat rahkeeni riitä ihan noin hienoon titteliin ja pikemminkin juoksen sopulina, kuten ammattikuntaani on ammoin luonnehdittu.
Vaatii hieman kanttia ajatella itsenäisesti, kun samaan aikaan yhteiskunnassa ja julkisessa keskustelussa on olemassa tietyt salonkikelpoiset tavat ajatella ja puhua kustakin aiheesta.
Virran mukana on helppo ajelehtia, vaikka sitten sinne historian tuomiolle.