Näin alue- ja kuntavaalien lähestyessä minun on häpeäkseni tunnustettava: en ole käyttänyt äänioikeuttani parissa viime vaaleissa. Syitä en enää tarkalleen muista, mutta presidentinvaaleissa työnsin pääni pensaaseen.
Viimeistään presidentinvaalien toisella kierroksella oli nähtävissä yhtenä vahvana ulottuvuutena asetelma, jossa vastakkain olivat liberaali ja konservatiivinen Suomi (jotka muuten kumpikin sietävät toisiaan vain vaivoin). Menin tolaltani olemattoman pienestä niin kuin ajallemme on tyypillistä.
Molemmat toisen kierroksen ehdokkaat olivat ulkopoliittisesti päteviä tehtäviinsä, joten Suomi ei ollut vaarassa valittiin kumpi tahansa. Ehkä siksi en ottanut kantaa.
Vanhaa sanontaa mukaillen: jos nuorena ei ole liberaali, ei ole sydäntä; jos taas vanhana ei ole konservatiivi, ei ole järkeä. Pohdin, jos ei halua kuulua kumpaankaan leiriin, puuttuuko silloin sekä sydäntä että järkeä.
Toki joku voi yrittää ratsastaa kaksillakin rattailla, mutta uskoakseni siitä tulee lähinnä takamus kipeäksi.
Kyse ei ole suinkaan siitä, etteikö politiikka kiinnosta, vaan pikemmin miten se meille ”tarjoillaan”.
Vaihdan kanavaa, jos television ajankohtaisohjelmissa on useampi kuin yksi poliitikko. En viitsi kuunnella kinastelua, jossa ollaan eri mieltä ihan vaan erottautumisen vuoksi eikä vastapuolelle anneta mitään siimaa. Ei haluta ymmärtää tai ymmärretään tahallaan väärin.
Lisäksi poliittinen naiivius on asia, jota siedän vanhemmiten yhä huonommin. Kun siihen lisätään naiivi poliittinen retoriikkaa, se on jo äänestäjän vähättelyä.
En rehentele, vaan tunnen hivenen huonoa omaatuntoa, koska osallistumattomuus laajemmassa mitassa rapauttaisi meidän demokraattista järjestelmäämme. Huolista pienin ei ole kysymys siitä, mihin kulkee Suomi, jos maltillisia poliittisia ajatuksia edustavat ihmiset jättävät äänioikeutensa käyttämättä. Jääkö maailma ääripäiden temmellettäväksi?
Lienee muuten varsin universaali taipumus luulotella itseään maltilliseksi ja nähdä muissa ääriajattelua. Vai oliko se populismia?
Joka tapauksessa, kovin vähän tuntuu jäävän tilaa joskus keinotekoisestikin luotujen vastakkainasettelujen välimaastoon. Sinun on ikään kuin pakko valita, kenen joukoissa seisot – välimaastoa ei ole. Leima on jo otsassa.
En tiedä, onko se luonteenpiirre, mutten osaa olla ehdottoman varma omasta asiastani ja sen ehdottomasta oikeellisuudesta. Onni heille, joille aate antaa valmiit vastaukset.
Epäilemättä maailma ympärilläni on muuttunut ja viheliäisesti jättänyt jälkeensä. Tämä pätee ennen kaikkea poliittisen keskustelun niin sanottuihin uusiin asiakysymyksiin, kuten identiteettipolitiikkaan.
Totta kai politiikka on aina perustunut tietyllä tapaa itseymmärrykselle (esim. duunarit, porvarit), mutta nykyään aiheet tuntuvat jotenkin henkilökohtaisemmilta. Tai ne vähintään otetaan henkilökohtaisemmin.
Onko siis ihme, jos kiihko ja suuttumus valtaavat alaa, kun eriävät mielipiteet otetaan suurin piirtein henkilökohtaisina solvauksina.